"Minä sitä en tehnyt", vakuutti Carthoris. "Mutta tahdon olla sinulle perinpohjin rehellinen. Niin paljon kuin pidänkin isästäsi, niin paljon kuin kunnioitankin Kulan Tithiä, jolle sinut on kihlattu, niin hyvin kuin tiedänkin, kuinka tuhoisia seurauksia olisi ollut sellaisesta teosta, Barsoomin kolmen suurimman kansan syöksyminen sotaan — niin kuitenkaan kaikesta siitä huolimatta en olisi vähääkään empinyt ottaa sinua tällä tavoin, Ptarthin Thuvia, jos olisit vihjauksenakaan osoittanut minulle, että se ei ollut sinusta vastenmielistä.
"Mutta sinä et antanut pienintäkään vihjausta, ja niinpä minä olenkin täällä, en omasta halustani, vaan palvellakseni sinua ja sitä miestä, jolle sinut on luvattu, pelastaakseni sinut hänelle, jos se on ihmisen vallassa." Hän lopetti puheensa melkein katkerasti.
Ptarthin Thuvia katsoi häntä kasvoihin pitkän aikaa. Neidon rinta nousi ja laski, ikäänkuin hän olisi ollut ylivoimaisen mielenliikutuksen vallassa. Hän liikahti astuakseen nuorukaisen luokse. Hänen huulensa avautuivat ikäänkuin sanoakseen jotakin — kiihkeän rajusti.
Mutta sitten hän voitti tunteensa.
"Heliumin prinssin vastaisten tekojen", lausui hän kylmästi, "on osoitettava,, että hänen aikomuksensa ovat tähän asti olleet kunnialliset."
Carthorisia loukkasi neidon äänensävy ja sanoihin sisältyvä epäilys hänen rehellisyydestään.
Hän oli melkein toivonut Thuvian vihjaisevan, että hänen rakkautensa voisi saada vastakaikua — joka tapauksessa neidon olisi pitänyt olla ainakin hieman kiitollinen äskeisestä toiminnasta hänen hyväkseen. Mutta Carthoris sai vain kylmää epäilyä osakseen.
Heliumin prinssi kohautti leveitä olkapäitään. Neito huomasi sen ja nuorukaisen huulilla väikkyvän heikon hymyn, niin että hän sai nyt vuorostaan loukkautua.
Luonnollisestikaan hän ei ollut tahtonut loukata Carthorisia. Olisihan tämän pitänyt käsittää, että kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sanonut, hän ei voinut millään tavoin saada rohkaisua. Mutta eihän Carthorisin olisi tarvinnut niin kouraantuntuvasti osoittaa välinpitämättömyyttään. Heliumin miehet olivat maineessa kohteliaisuudestaan, eivät tökeryydestä. Kenties se aiheutui hänen suonissaan virtaavasta Maan asukkaan verestä.
Kuinka olisikaan Thuvia voinut arvata, että olkapäiden kohautus oli vain ruumiillinen ponnistus, jolla Carthoris koetti poistaa kirvelevää tuskaa sydämestään, ja että hänen myhäilynsä oli isän taisteluhymyä, ulkonainen ilmaisumerkki pojan päätöksestä tukahduttaa oma suuri rakkautensa koettaessaan pelastaa Ptarthin Thuvian toiselle, koska hän uskoi neidon rakastavan tätä toista!