"Vain osittain", vastasi lotharilainen. "Minä uskon, itse asiassa tiedän, että on olemassa todella eetterealistisia olentoja. Tario on sellainen, siitä olen varma. Hän on olemassa ainoastaan kansansa mielikuvituksessa.
"Meidän, kaikkien realistien, kanta on tietysti se, että kaikki eetterealistit ovat vain mielikuvituksen tuotteita. He väittävät, että kaikkinainen ruoka on tarpeeton, eivätkä he syö. Mutta surkastuneimmallakin järjellä varustetun ihmisen täytyy myöntää, että ruoka on välttämätön sellaisille olennoille, jotka ovat todella olemassa."
"Niinpä kyllä", myönsi Carthoris. "Kun en ole syönyt koko tänä päivänä, olen perin valmis tunnustamaan, että olet oikeassa."
"Ah, suo anteeksi!" pahoitteli Jav. "Istu pöytään, tee hyvin, ja tyydytä nälkäsi!" Näin sanoen hän viittasi kädellään runsaasti katettua pöytää, jota ei ollut huoneessa ollut hetkistä aikaisemmin. Siitä oli Carthoris aivan varma, sillä hän oli useita kertoja tarkasti silmäillyt huonetta.
"Onpa hyvä", jatkoi Jav, "ettet joutunut jonkun eetterealistin hoiviin.
Silloin olisit totisesti saanut olla nälässä."
"Mutta", huudahti Carthoris, "tämä ei ole tosiolevaista ruokaa — sitä ei ollut täällä vähän aikaa sitten, eikä todellinen ruoka aineellistu tyhjästä ilmasta."
Jav näytti loukkaantuneelta.
"Lotharissa ei ole ollenkaan todellista ruokaa eikä vettä", hän selitti, "eikä ole ollutkaan lukemattomiin miespolviin. Sellaisella ruoalla kuin nyt näet edessäsi olemme tulleet toimeen historian varhaisimmista ajoista saakka. Sellaisella niin ollen saat sinäkin tulla toimeen."
"Mutta minä luulin sinua realistiksi", tokaisi Carthoris.
"Niin totisesti olenkin", huudahti Jav. "Mikäpä olisi sen realistisempaa kuin tämä uhkea juhla-ateria? Juuri tässä suhteessa eroamme eniten eetterealisteista. He väittävät, että on tarpeetonta kuvitella ruokaa; me taas olemme huomanneet, että säilyäksemme hengissä meidän on kolmasti päivässä istuttava vankan ruokapöydän ääressä.