Carthoris tiesi, että hän oli luvattu Kulan Tithille, Kaolin jeddakille. Ja jos Carthoris siitä huolimatta oli sekaantunut hänen ryöstöönsä, niin hänen vaikuttimenaan ei voinut olla uskollisuus ystävää kohtaan eikä huolenpito Thuvian kunniasta.
Mutta nyt, kun hän näki nuorukaisen tulevan Lotharin Tarion vastaanottosalin marmorilattian poikki, näki kauniit silmät, joissa oli huolestunut ilme hänen tähtensä, komean vartalon, jossa ilmenivät kaikki sotaisen Marsin soturien parhaat puolet, hän ei voinut uskoa, että niin loistavan ulkokuoren alla piilisi vähäisintäkään vilpillisyyden hiventä.
Hänestä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut niin riemastunut kenenkään ihmisen näkemisestä. Vain vaivoin hän sai itsensä hillityksi kiitämästä Carthorisia vastaan.
Hän tiesi, että Carthoris rakasti häntä, mutta hän muisti ajoissa, että hän oli luvattu Kulan Tithille. Hän ei saanut edes näyttää olevansa liian suuresti kiitollinen heliumilaiselle, ettei tämä ymmärtäisi häntä väärin.
Carthoris oli nyt hänen rinnallaan. Nopealla silmäyksellä hän pääsi selville tilanteesta — jeddakin liikkumaton ruumis pitkänään lattialla — neito kiiruhtamassa verhottua ovea kohti.
"Tekikö hän sinulle pahaa, Thuvia?" kysyi hän.
Neito näytti hänelle veristä tikariaan.
"Ei", hän vastasi, "hän ei tehnyt minulle pahaa."
Tuikea hymy kirkasti Carthorisin kasvoja.
"Kiitetyt olkoot ensimmäiset esi-isämme!" hän mumisi. "Ja nyt on meidän saatava selville, emmekö voi suoriutua tästä kirotusta kaupungista, ennenkuin lotharilaiset huomaavat menettäneensä jeddakinsa."