Carthoris ja Thuvia kääntyivät katsomaan avaran huoneen seinissä olevia ovia. Kaikki ne olivat tiiviisti suljetut jykevillä kivilevyillä.
"Entä sitten?" kysyi Carthoris.
"Meitä odottaa kuolema", kuiskasi Jav heikosti.
Sen enempää hän ei suostunut puhumaan. Hän vain istui jeddakin lepovuoteen reunalla ja odotti.
Carthoris meni Thuvian vierelle ja seisoen paljas miekka kädessään antoi katseensa lakkaamatta liikkua ympäri, jottei yksikään vihollinen voisi aavistamatta karata heidän kimppuunsa.
Tuntui kuluvan tuntikausia, eikä mikään ääni keskeyttänyt heidän elävän hautansa hiljaisuutta. Teloittajat eivät vähäisimmälläkään merkillä ilmaisseet, milloin ja millä tavalla heidän olisi kuoltava. Jännitys oli kauhea. Jopa Heliumin Carthoriskin alkoi tuntea hermojensa hirvittävää pingoitusta. Jos hän vain tietäisi, miten ja miltä taholta surman käsi iskisi, niin hän voisi kohdata sen pelottomasti. Mutta tuskalliselta tuntui hänestä enää kauempaa kärsiä tätä kamalan jännittävää ja kalvavaa epävarmuutta heidän murhaajiensa suunnitelmista.
Ptarthin Thuvia siirtyi aivan likelle häntä. Neidosta tuntui turvallisemmalta tuntiessaan nuorukaisen käsivarren kosketuksen omaansa vasten, ja neidon koskettaessa häntä karkaisi Carthoris luontoaan. Hymyillen tuttua hymyään hän kääntyi puhuttelemaan Thuviaa.
"Näyttää melkein siltä, että he koettavat peloittaa meidät kuoliaiksi", hän huomautti nauraen. "Ja häpeä sanoa, mutta minun on tunnustettava, että he olivat vähällä onnistua minuun nähden."
Neito oli juuri vastaamaisillaan, kun lotharilaisen huulilta pääsi kamala kirkaisu.
"Loppu lähestyy!" huusi Jav. "Loppu lähestyy! Lattia! Lattia! Oi,
Komal, ole armollinen!"