Thuvian ja Carthorisin ei tarvinnut katsoa lattiaa, sillä he tunsivat sen liikkuvan omituisesti.
Marmorinen permanto vaipui hitaasti kaikilta tahoilta keskustaa kohti. Aluksi oli liike niin verkkaista, että sitä tuskin huomasi. Mutta pian oli lattia niin kallellaan, että mukavasti voi seisoa vain tuntuvasti notkistamalla toista polvea.
Jav yhä kirkui, pitäen kiinni jeddakin lepovuoteesta, joka oli jo alkanut luisua huoneen keskustaan päin. Thuvia ja Carthoris näkivät sinne äkkiä muodostuvan pienen aukon, joka laajeni sitä mukaa kuin lattia muuttui yhä enemmän suppilomaiseksi.
Yhä vaikeammaksi kävi pysytellä kiinni jyrkän kaltevalla, sileäksi kiilloitetulla marmoripinnalla. Carthoris koetti tukea Thuviaa, mutta alkoi itsekin liukua yhä laajenevaa aukkoa kohti.
Saadakseen sileästä kivestä paremman otteen hän potkaisi jalastaan zitidarinnahkaiset sandaalinsa ja ponmstihe paljain jaloin kaltevaa lattiaa vasten, samalla kietoen kätensä neidon ympärille tätä kannattamaan.
Peloissaan Thuvia kiersi omat kätensä nuorukaisen kaulaan, painaen poskensa lähelle toisen kasvoja. Kuolema, näkymätön ja tuntematon kuolema näytti väijyvän heitä aivan lähellä, ja juuri näkymättömyytensä ja tuntemattomuutensa tähden se oli äärettömän paljon kammottavampi.
"Rohkeutta, prinsessani!" kuiskasi Carthoris.
Neito katsahti häntä kasvoihin ja näki hymyilevät huulet lähellä omiaan ja rohkeat silmät, joihin pelko ei ollut tarttunut ja joiden katse upposi syvälle hänen silmiinsä.
Sitten lattia painui entistä nopeammin. Äkkiä he luiskahtivat irti ja suistuivat aukkoon päin.
Javin kirkuna kaikui kaameana ja hirvittävänä heidän korvissaan, ja sitten kaikki kolme olivat yhtenä röykkiönä Tarion kuninkaallisella lepovuoteella, joka oli pysähtynyt marmorisuppilon pohjalle.