"En tiedä", hän vastasi. "En ole ollut täällä koskaan ennen enkä ole välittänytkään tulla tänne."
"Tulkaa!" kehoitti Thuvia. "Ottakaamme siitä selvää. Täältä täytyy päästä pois."
Kolmisin he lähestyivät oviaukkoa, josta Komal oli saapunut heidän kuolinkammiokseen aiottuun huoneeseen. Aukon toisella puolella oli matala luola, jonka toisessa päässä oli pieni ovi.
Heidän riemukseen se oli suljettu tavallisella säpillä. Sen kautta he tulivat pyöreälle areenalle, jonka ympärillä oli penkkirivejä.
"Täällä Komalia ruokitaan julkisesti", selitti Jav. "Jos Tario olisi uskaltanut, niin kohtalomme olisi ratkaistu juuri täällä. Mutta hän pelkäsi liiaksi terävää säilääsi, punainen mies, ja sen vuoksi hän syöksi meidät kaikki salin alaiseen luolaan. En tietänyt, kuinka hyvin molemmat kammiot olivat toistensa yhteydessä. Nyt meidän on helppo päästä kaduille ja kaupungin portille. Vain jousimiehet saattavat koettaa sulkea meiltä tietä, ja kun tunnemme heidän salaisuutensa, niin epäilenpä, kykenevätkö he meitä vahingoittamaan."
Toisesta ovesta he pääsivät portille, joka kohosi areenan tasolta ylöspäin istuimien keskitse hallin takaosassa olevalle ovelle. Sen toisella puolen oli suora, leveä käytävä, joka vei palatsin halki viereiseen puistoon.
Matkan varrella, valtavan Komalin astellessa neidon rinnalla, ei ketään saapunut kyselemään heiltä mitään.
"Missä on hoviväki — jeddakin seurue?" kysyi Carthoris. "Myöskään niillä kaduilla, joita myöten tulimme, en nähnyt juuri jälkeäkään inhimillisistä olennoista, vaikkakin kaikki täällä viittaa lukuisaan väestöön."
Jav huokaisi.
"Onneton Lothar!" hän valitti. "Se on todellakin aaveiden kaupunki. — Meitä on jäljellä enää tuskin tukattakaan, vaikka aikoinaan meitä oli miljoonia. Suuren kaupunkimme väestönä ovat oman mielikuvituksemme luomat olennot. Itseämme varten emme vaivaudu niitä aineellistuttamaan, mutta silti me ne näemme. Nytkin näen kadun täynnä väkeä. Tiheänä tungoksena ihmiset rientävät askareissaan sinne tänne. Näen naisia ja lapsia, jotka ilakoivat parvekkeilla — heitä emme saa aineellistuttaa; mutta kuitenkin näen heidät — he ovat täällä… Mutta miksipä en?" haaveili hän. "Enää ei minun tarvitse pelätä Tariota — hän on pannut pahimpansa liikkeelle ja epäonnistunut. Miksipä en, todellakin?