Peto lakkasi murisemasta. Pää alhaalla se kissan tavoin kehräten vaipui neidon jalkojen juureen. Thuvia katsahti Carthorisiin.
"Se on vain banth", hän sanoi. "Meidän ei tarvitse pelätä sitä ensinkään."
Carthoris hymyili.
"En pelännytkään sitä", hän vastasi, "sillä minäkin pidän sitä pelkkänä banthina, ja minulla on pitkä miekkani."
Jav nousi istumaan ja katseli edessään olevaa näkyä — hentoa neitoa, joka sormineen hypisteli hänen jumalalliseksi luulemansa ison otuksen kellanruskeaa harjaa, samalla kun Komal hieroi kauheannäköistä kuonoansa neidon kylkeä vasten.
"Tämä siis on jumalanne!" pilaili Thuvia.
Jav näytti olevan ymmällä. Hän tuskin tiesi, rohkenisiko hän loukata Komalia vai eikö, sillä taikauskon voima on niin suuri, että vaikka tiedämmekin kunnioittaneemme harhaluuloa, epäröimme sittenkin, ennenkuin myönnämme päinvastaiset todistukset sitoviksi.
"Niin", sanoi hän, "tämä on Komal. Pitkien ajanjaksojen aikana on Tarion vihamiehet heitetty tähän luolaan Komalin kitaan, sillä sitä on ruokittava."
"Onko täältä mitään tietä kaupungin kaduille?" tiedusti Carthoris.
Jav kohautti olkapäitään.