"Jää tänne Javin luokse", oli hän kuullut nuorukaisen sanovan, "sillä aikaa kun minä menen etsimään kallioiden läpi vievää käytävää."
Yllätettynä ja harmistuneena hän oli pysähtynyt, sillä hänen tietääkseen ei voinut olla mitään syytä, minkä vuoksi hän ei olisi voinut seurata Carthorisia. Varmastikin hän olisi ollut paremmassa turvassa heliumilaisen mukana kuin jäätyään yksin lotharilaisen kanssa.
Ja Jav tarkasteli heitä, hymyillen ovelaa hymyään.
Kun Carthoris oli häipynyt puiden sekaan, istuutui Thuvia välinpitämättömänä tulipunaiselle nurmikolle katselemaan jousimiesten loppumattomalta näyttävää taistelua.
Koko pitkän iltapäivän jatkui kuumaa ottelua. Pimeä teki tuloaan, ja yhä vain mielikuvitukselliset sotajoukot milloin hyökkäsivät, milloin peräytyivät. Aurinko oli laskemaisillaan, kun Tario alkoi hitaasti vetää joukkojaan takaisin kaupunkiin.
Ilmeisestikin Jav täydelleen hyväksyi hänen suunnitelmansa keskeyttää vihollisuudet yön ajaksi, sillä hän antoi joukkojensa järjestyä säännöllisiksi utaneiksi ja marssia metsän reunaan, missä ne piankin uutterasti puuhailivat, valmistaen iltaruokaansa ja levitellen vuodesilkkejään ja turkiksiaan yön varalle.
Thuvia saattoi tuskin pidättyä hymyilemästä huomatessaan, kuinka tunnontarkasti Javin mielikuvitukselliset sotilaat käyttäytyivät pienimpiä yksityiskohtia myöten samalla tavalla kuin olisivat todella olleet lihaa ja verta.
Vahteja asetettiin leirin ja kaupungin väliin. Varuksien kalistessa kulki upseereja sinne tänne, antaen määräyksiä ja valvoen niiden tarkkaa noudattamista.
Thuvia puhutteli Javia.
"Miksi", hän kysyi, "uhraat noin paljon huolta olioittesi järjestelyyn, vaikka Tario tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, että ne ovat vain aivojesi haavekuvia? Miksi et yksinkertaisesti anna niiden haihtua ilmaan siihen asti, kunnes uudelleen tarvitset niiden hyödytöntä palvelusta?"