"Sinä et niitä käsitä", vastasi Jav. "Niin kauvan kuin ne ovat olemassa, ne ovat todellisia. Minä vain annan niille olemassaolon ja niin sanoakseni ohjaan niiden toimintaa yleispiirteissään. Mutta muuten ne ovat yhtä toimintakykyisiä kuin sinä tai minä, kunnes taaskin annan niiden kadota. Upseerit komentavat niitä minun johdollani. Minä olen kenraali — siinä kaikki. Ja vihollisiin kohdistuva sielullinen vaikutus on paljoa voimakkaampi kuin jos käsittelisin niitä pelkkinä aineettomina leluina.
"Lisäksi sitten", jatkoi lotharilainen, "on aina olemassa toivo, meillä melkeinpä usko, että kerran nämä aineellistetut olennot muuttuvat todellisiksi — että ne jäävät pysyviksi, jotkut niistä, sen jälkeen kun olemme antaneet niiden toverien kadota, ja että siten olemme keksineet keinon kuolevan rotumme jatkamiseksi.
"Jotkut väittävät jo suorittaneensa sellaista. Yleensä otaksutaan, että eetterealisteista muutamat ovat pysyviä aineellistumia. Viittaillaanpa, että Tariokin on sellainen, mutta se on mahdotonta, sillä hän oli olemassa jo ennenkuin keksimme suggestionin kaikki mahdollisuudet.
"Meistä jotkut vielä väittävät, ettei meistä kukaan ole todellinen. Jos muka olisimme itse olleet ainetta, emme olisi näitä pitkiä ajanjaksoja voineet tulla toimeen ilman aineellista ravintoa ja vettä. Vaikka olenkin realisti, olen melkein taipuvainen kallistumaan tähän suuntaan itsekin.
"Se tuntuu hyvin ja järkevästi perustellulta sellaiseen selitykseen, että muinaiset esi-isämme kehittivät ennen tuhoutumistaan sielunvoimansa niin suurenmoisiksi, että jotkut voimakkaat sielut jäivät elämään, senjälkeen kun niiden ruumiit kuolivat — että me olemme vain ammoin kuolleiden yksilöiden kuolemattomia sieluja.
"Se näyttää mahdolliselta, mutta kuitenkin mitä minuun tulee, niin minulla on kaikki ruumiillisen olotilan ominaisuudet. Minä syön, nukun" — hän pysähtyi, luoden neitoon merkitsevän silmäyksen — "minä rakastan!"
Thuvia ei voinut erehtyä hänen sanojensa ja ilmeensä kouraantuntuvasta tarkoituksesta. Hän kääntyi toisaalle kohauttaen harmistuneena olkapäitään, mikä ei jäänyt lotharilaiselta huomaamatta.
Mies meni hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Miksi ei Jav!" hän huudahti. "Kenpä olisi sen arvokkaampi kuin maailman vanhimman rodun toinen mies? Heliumilaisesiko? Hän meni tiehensä. Hän jätti sinut oman onnesi nojaan pelastaakseen itsensä. Tule! Ole Javin!"
Ptarthin Thuvia ojensihe täyteen mittaansa, nostaen hieman mieheen käännettyä olkapäätään, leuka ylpeästi ylhäällä, ivallinen hymy huulilla.