»Noh, noh», sanoi Billy, »tiedätte kyllä mitä tarkoitan.»
»Kuulepas», vastasi toinen kylmästi, »paina mieleesi, että minä olen tämän laivan perämies ja että sinun on puhuteltava minua kunnioittavasti, jollet halua joutua ikävyyksiin. Nimeni on mr Ward, ja minulle puhuessasi on sinun sanottava 'sir'. Ymmärrätkö?»
Billy raapi päätään ja räpytteli silmiään. Hänelle ei kukaan ollut käyttänyt tällaista kieltä — ei ainakaan sen jälkeen kun hän oli varttunut täysikasvuiseksi mieheksi. Hänen päätään särki kamalasti, ja hänen sydänalassaan oli hirveän ellottava tunne.
Hänen ajatuksensa olivat enemmän kiintyneet hänen omiin ruumiillisiin kipuihinsa kuin perämiehen sanoihin, joten kului melkoinen aika, ennen kuin hänen sumuisissa ja tuskan raatelemissa aivopoimuissaan alkoi herätä selvä käsitys siitä, kuinka pahasti hänen arvoaan oli loukattu.
Perämies arveli rehentelyllään saaneensa vasta »pestatun» merimiehen tyrmistymään ja nöyrtymään. Juuri sitä varten hän oli tullutkin. Kokemus oli hänelle opettanut, että hyvissä ajoin annettu kurin ja kuuliaisuuden opetus säästi hänet vastaisilta, ikäviltä yhteentörmäyksiltä. Hän oli myöskin oppinut, ettei tällaisen nujerruksen suorittamiseen ollut milloinkaan parempaa tilaisuutta kuin silloin, kun uhri on whiskyn ja unijuoman aiheuttamassa pahassa pohmelossa. Ajatuskyky, elinvoimat ja rohkeus ovat silloin heikoimmillaan. Kuvotuksen velloessa vatsaa on uljaskin mies usein yhtä surkea olento kuin viheliäinen piski.
Mutta perämies ei tuntenut Billy Byrneä, joka oli saanut koulutuksensa Kellyn sakissa. Billyn aivot olivat sekavat, joten ajatus tarvitsi jonkun verran aikaa ehtiäkseen muovautua selväksi, mutta hänen rohkeutensa oli tallella, eikä siinä ollut mitään vikaa.
Billy oli hulttio, vintiö, sakilainen, tappelupukari, öykkäri. Hänen tappelutapansa olisi voinut nostattaa häpeän punan hänen majesteettinsa paholaisen kasvoille. Useammin hän oli tähdännyt iskunsa takaa kuin edestä. Hän oli aina käyttänyt hyväkseen kaikkia koosta, painosta ja lukumäärästä johtuvia etuja, mitä suinkin voi. Hän oli tyttöjen ja naisten hätyyttelijä, vetelehti kapakoissa räyhäämässä ja torailemassa.
Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, joita rehti mies pitää likaisina, kurjina, halpoina ja raukkamaisina; mutta siitä kaikesta huolimatta Billy Byrne ei ollut pelkuri. Hän oli sellainen kuin oli tottumuksen ja ympäristön vaikutuksesta. Hän ei tuntenut mitään muita menettelytapoja — ei mitään muita toimintaohjeita. Niin kehnot kuin hänen laatuistensa siveellisyysvaatimukset olivatkin, hän oli valmis noudattamaan niitä henkensä uhallakin.
Hän ei ollut koskaan kavaltanut kumppaniaan, ei milloinkaan jättänyt haavoittunutta ystäväänsä joutumaan vihollisen, poliisin, käsiin.
Eikä hän ollut ikinä sallinut ainoankaan ihmisen puhutella häntä sillä tavoin, kuin perämies oli tehnyt, antamatta loukkaajalle aimo löylytystä; ja jollei hän nyt toiminutkaan niin ripeästi kuin hänellä oli tapana aivojensa ollessa selvät, niin hän toimi kuitenkin. Mutta hänen vitkastelunsa harhautti perämiehen tekemään vääriä päätelmiä sen syistä, koettamaan edelleen siekailematta näyttää arvovaltaansa ja samalla luopumaan varovaisuudesta.