»Nopeasti!» hän kiljaisi. »Käske heidän poistua — surmaan sinut, jos he tulevat likemmäksi.»
Poika horjahti taaksepäin, säikähtäen valkoisen tytön säihkyviä silmiä ja uhkaavaa asentoa, ja hänen äänessään kuului selvästi pelon aikaan saama värinä, kun hän komensi käskyläisiään pysähtymään.
Vapauduttuaan ainakin toistaiseksi välittömästi uhkaavan vaaran pelosta Barbara Harding kiinnitti huomionsa jalkojensa juuressa viruviin, tajuttomiin miehiin. Kaikesta päättäen saattoivat he molemmat heittää henkensä millä hetkellä hyvänsä. Kun hän katseli Theriereä, valtasi hänet myötätuntoinen sääli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Mutta ensinnä hän ryhtyi hoitamaan sakilaista — miksi hän niin teki, sitä hän ei kuolemakseenkaan olisi osannut selittää.
Hän valoi kylmää lähdevettä miehen kasvoille, hautoi sillä hänen ranteitaan ja pesi hänen haavansa, repi sitten hameestaan kaistaleita kääreeksi rinnassa olevaan, syvään, kamalasti ammottavaan haavaan, koettaen tyrehdyttää miehen joka henkäyksellä pulppuavaa verta.
Ja vihdoin hänen ponnistuksensa saivat palkkionsa: verenvuoto asettui, ja sitten näkyi palaavan tajunnan merkkejä.
Sakilainen avasi silmänsä. Hän näki Barbara Hardingin kauniit kasvot hyvin lähellä itseään. Otsallaan hän tunsi tytön vilpoisen, pehmeän käden viihdyttävää hyväilyä.
Hän sulki jälleen silmänsä tukahduttaakseen sen oudon, akkamaisen tunteen, että hän nautti, kun häntä hoiteli hellä nainen — ja, mikä kirottua, hienoston nainen!
Vaivaloisesti hän nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi tyttöä äkäisesti.
»Menkää pois!» hän ärähti. »Minä en ole mikään keikari, tollo.
Heittäkää hypistely! Antakaa minun olla rauhassa! Tiehenne!»