Loukkaantuneena enemmän kuin olisi tahtonut itselleenkään myöntää Barbara Harding kääntyi poispäin tylyn kiittämättömästä potilaastaan ja ryhtyi hoitamaan ranskalaista. Sakilainen luki hänen piirteistään, kuinka pahasti hänen sanansa olivat tyttöön koskeneet, ja virui jonkun aikaa hiljaa, miettien sitä ja tarkkaillen Barbaran näppäriä, valkeita sormia niiden hoivaillessa vähissä hengin olevaa Theriereä.
Hän näki tytön pesevän veren ja lian miehen rinnassa olevasta hirvittävästä haavasta ja silloin hän käsitti, kuinka tavatonta rohkeutta tämänkaltainen kaamea työ vaati Barbaran tapaiselta naiselta.
Aikaisemmin ei sellainen ajatus olisi johtunut hänen päähänsäkään. Eikä hän myöskään olisi vähääkään välittänyt siitä kivusta, jonka hänen sanansa olivat tytölle tuottaneet. Sen sijaan hän olisi suuresti nauttinut Barbaran harmista ja hämmennyksestä.
Mutta nyt valtasi hänet kummallinen, outo tunne, harras halu jollakin tavoin lieventää äskeisten sanojensa vaikutusta. Mikä ihmeellinen mullistus olikaan käynnissä Kellyn joukkueen sakilaisen sydämessä!
»Kuulkaahan!» hän äänsi äkkiä.
Barbara Harding katsahti häneen kysyvästi. Tytön silmissä oli sama kylmä, ylpeän ylimielinen ilme, joka niissä oli aina ollut niiden suuntautuessa Byrneen Halfmoonilla ja joka pani miehen vihan puhkeamaan rajuimmilleen. Sen näkeminen salpasi sakilaisen hengityksen ja hänen aikomansa ajatuksen lausuminen tuli entistäkin vaikeammaksi, jopa melkein mahdottomaksi.
Hän rykäisi hermostuneesti, ja hänen otsalleen palasivat synkät, uhkaavat rypyt.
»Sanoitteko jotakin?» kysyi neiti Harding jääkylmästi.
Billy Byrne selvitti kurkkuaan, ja sitten luiskahti hänen huuliltaan, ei se lause, jota hän oli ajatellut, vaan äkillinen, ajattelematon kiukunpurkaus, joka tuntui lähtevän toisesta ihmisestä, Billy \Byrnen entisestä olemuksesta.
»Eikö tuo tomppeli ole vielä heittänyt henkeään?» hän murahti.