»Hän on mennyt», kuiskasi tyttö silmät kuivina, mutta tuntien tuskaa. Hän ei ollut rakastanut tätä miestä, sen hän tiesi; mutta hän oli oppinut pitämään Theriereä ainoana vilpittömänä ystävänään heidän pienessä maailmassaan, jossa oli pelkkiä konnia ja murhamiehiä.
Hän oli pitänyt ranskalaisesta oikein paljon — hyvin mahdollisesti hän olisi vielä kerran vastannut miehen ilmeisestikin helliin tunteisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan Therieren kovan elämän nurjasta puolesta eikä miehen ensi kertoja häntä lähennellessään harjoittamasta roistomaisen kierosta pelistä.
Hän piti Theriereä yksinomaan rehellisenä, rohkeana kunnianmiehenä; ja siinä hän oli oikeassa, sillä mikä hyvänsä Henri Theriere lieneekin entisyydessään ollut, olivat hänen elämänsä muutamat viime päivät näyttäneet hänet oikeassa valossaan, sellaisena, jollaisen syntyperä ja luonto olivat aikoneet hänestä tehdä loistavan uran kestäessä. Kuolemallaan hän oli sovittanut paljon syntejä.
Ja näinä viime päivinä hän oli siirtänyt synnynnäistä perintöään, ylevyyttä ja ritarillisuutta, toiseen mieheen, vaikka hän itse sen enempää kuin tämä toinenkaan ollut siitä tietoinen; sillä tietämättään pyrki Billy Byrne muovaamaan itseään sen miehen esikuvan mukaiseksi, jota hän oli vihannut, multa josta hän oli oppinut pitämään.
Tytön lausuman kuolinilmoituksen jälkeen istui sakilainen kauan aikaa pää kumarassa tuijottaen maahan. Iltapäivä oli kallistunut iltaan, ja troopillisten seutujen lyhyt hämärä verhosi jo heidät — muutamien minuuttien kuluttua olisi pimeä.
Äkkiä Byrne kohotti päätään. Hänen katseensa harhaili pienen aukeaman ympäri.
Sitten hän kompuroi pystyyn.
Barbara Harding ponnahti seisomaan, pelästyen miehen ilmeistä levottomuutta.
»Mitä nyt?» hän tuskaili. »Mikä on hätänä?»
»Vinosilmä!» huudahti Billy. »Missä on kiinalainen?» Ja toden totta,
Oda Iseka oli kadonnut!