Nuori daimio oli käyttänyt hyväkseen sitä, että hänen vangitsijansa olivat Therieren viimeisillä, hetkillä olleet kokonaan omien tunteittensa vallassa, nakertanut poikki ruohoköyden, jolla hän oli kytketty sakilaiseen, ja kädet yhäti selän taakse sidottuina pujahtanut kylään vievälle viidakkopolulle.
»Nyt he ovat kimpussamme millä hetkellä tahansa», tuskaili tyttö. »Mitä voimme tehdä?»
»Meidän on parasta pötkiä tiehemme», vastasi sakilainen. »Sisuani kirvelee lähteä käpälämäkeen kiinalaislauman tieltä, mutta meidän taitaa olla pakko livistää.»
»Entä herra Theriere-parka?» huomautti tyttö.
»Minun on kannettava hänet jonnekin lähistölle», vastasi sakilainen. »En usko jaksavani retuuttaa häntä kovinkaan kauaksi tänä iltana — en ole vielä oikein kunnossa. Ei kai teistä ole hyvin paha, jos hautaan hänet tänne?»
»Muuta keinoa ei ole, herra Byrne», sanoi tyttö. »Te ette saa ajatellakaan kantaa häntä etäälle. Olemme tehneet kaikki, mitä olemme voineet herra Theriere-raukan puolesta — olette jo ollut vähällä uhrata henkenne hänen tähtensä, eikä hyödyttäisi vähääkään viedä hänen ruumistaan mukaamme.»
»Minua kammottaa se ajatus, että nuo pääkalloja metsästävät vinosilmät saisivat hänet kynsiinsä», selitti Byrne. »Mutta ehkä saan piilotetuksi hänen hautansa, niin etteivät he noin vain sitä löydä.»
»Te ette ole sellaisessa tilassa, että jaksaisitte kantaa häntä ollenkaan», virkkoi tyttö. »Minua pelottaa, ettette jaksa kävellä pitkälle ilman taakkaakaan.»
Sakilainen naurahti.
»Te ette tunne minua, neiti», hän vastasi, kumartui, nosti ranskalaisen leveille hartioilleen ja lähti vuoren rinnettä ylöspäin poluttomassa pensaikossa.