Tavalliselle ihmiselle se olisi ollut mahdottoman raskas työ parhaissakin voimissa; mutta sakilainen astui itsepintaisen vakavasti edelleen, vaikka hän olikin heikkona kivusta ja verenvuodosta, ihmettelevän tytön seuratessa hänen kintereillään.
Sadan metrin päässä lähteeltä he joutuivat pienelle tasaiselle kohdalle, ja Oda Yorimoton miekoilla, jotka heillä vielä oli mukana, he kaivoivat tänne matalan haudan, johon laskivat kreivi de Cadenetin maalliset jätteet.
Barbara Harding luki kuiskaamalla lyhyen rukouksen äsken umpeen luodun haudan äärellä sakilaisen seisoessa hänen rinnallaan taivutetuin päin. Sitten he lähtivät jatkamaan pakomatkaansa jylhän vuoren kolkkoa rinnettä ylöspäin.
Vihdoin nousi kuu valaisemaan heidän tietään, mutta kiipeäminen oli sittenkin rasittavaa ja vaarallista. Monin paikoin oli heidän edettävä käsikkäin melkoisia matkoja, ja kahdesti oli sakilainen ottanut tytön syliinsä ja kantanut hänet erittäin vaarallisten ja vaikeiden kohtien ylitse.
Kohta keskiyön jälkeen he osuivat pienelle vuoripurolle, jonka vartta pitkin he saapuivat luonnon muodostamaan umpikujaan. Puro sai sieltä alkunsa, ja heidän tiensä tukkesivat äkkijyrkät, huimaavan korkealle kohoavat, paljaat kalliot, joiden yli oli mahdoton päästä.
Tähän pieneen, pyöreään rotkoon he olivat tulleet ahtaan kalliosolan kautta, jonka pohjalla pikku puro solisi, ja heikkona ja voipuneena oli sakilaisen nyt tunnustettava, ettei hän enää jaksanut kävellä.
»Kukapa olisi uskonut, että olen tällainen vätys?» hän kiukkuili harmissaan.
»Minun mielestäni te olette suorastaan ihmeellinen, herra Byrne», vastasi tyttö. »Harvat miehet olisivat jääneet henkiin kestettyään kaiken sen, mitä te olette tänään kestänyt.»
Sakilainen teki torjuvan liikkeen.
»Meidän lienee pakko tyytyä ja majoittua tänne parhaamme mukaan», hän sanoi. »Joka tapauksessa tämä tuntuu olevan oiva kolo puolustettavaksi.»