Heikkoudestaan huolimatta hän kokosi kuivia ruohoja, kasaten ne onkalon perällä kasvavan kitukasvuisen puun alle.
»Tässä on teille höyhenpatja», hän huomautti, yrittäen laskea leikkiä. »Ja nyt on teidän viisainta painautua heinille, sillä varmaankin olette lopen uupunut.»
»Kiitos!» virkkoi tyttö. »Minä olen puolikuollut.»
Hän oli niin väsynyt, että nukkui melkein heti saatuaan sopivan asennon paksulla heinäkasalla eikä vähääkään ajatellut omituista tilaansa.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ennen kuin tyttö seuraavana aamuna heräsi, ja kului useita minuutteja, ennen kuin hän pääsi selville oudosta ympäristöstään. Aluksi hän luuli olevansa yksin, mutta sitten hän huomasi jättimäisen hahmon seisovan heidän turvapaikkaansa tuovalla aukolla.
Se oli sakilainen, ja kun tyttö näki hänet, selvisi hänelle, kuinka hirvittävän vaarallinen hänen asemansa oli — yksin tämän raakalaissaaren jylhässä vuoristossa Billy Malloryn murhaajan seurassa, saman pedon, joka oli potkaissut tiedotonta Theriereä kasvoihin, sakilaisen, joka oli loukannut ja uhannut lyödä häntä. Se ajatus puistatti häntä.
Mutta sitten hän muisti miehen toisen puolen eikä olisi kuolemakseenkaan voinut sanoa, pelkäsikö hän Byrneä vai eikö: kaikki riippui siitä, millä tuulella mies sattui olemaan. Olisi parasta suostutella häntä etukäteen.
Hän huusi hilpeästi hyvää huomenta.
Byrne käännähti. Tyttö säikähti nähdessään hänen riutuneet, kalpeat kasvonsa.
»Hyvää huomenta», vastasi Billy. »Kuinka nukuitte?»