»Te olette kaiketi nähnyt aaveita», virkkoi Byrne kuivasti.
»Niin», vastasi tyttö, »ja näen niitä taaskin. Katsokaas! Tuonne alas — oikealle puolelle!»
Byrne katsoi hänen osoittamaansa suuntaan.
»Vinosilmiä», hän äännähti. »Näettekös, kuinka heitä vilisee? Niitä on ainakin satakunta!»
Hän loi huolestuneen katseen taakseen.
»Minusta ei tämä paikka enää tunnu niin oivalliselta kuin aluksi», hän huomautti. »Nuo japanilaiset piikkimiehet saattavat kavuta tuonne kallionreunalle ja parilla heitolla lähettää meidät tuonelaan.»
»Niin», virkkoi Barbara, »minua pelottaa, että tämä on oikea umpikuja.»
»Ja jos haluamme suoriutua pois täältä», jatkoi sakilainen, »pitää meidän kiirehtiä ja sivaan. Tulkaa mukaan!» Samassa hän pujahti aukosta, kääntyi heti oikealle ja lähti juoksemaan hipoen äkkijyrkkää kalliota, joka ulottui niin kauaksi kuin he näkivät, häipyen vähän matkan päässä alkavaan metsään.
Puut ja pensaat piilottivat heidät alhaalla olevien näkyvistä. Ilmitulon vaaraa ei heillä ollut muuta kuin lyhyenä hetkenä heidän tullessaan solasta, mutta he olivat valinneet sellaisen ajan, jolloin viholliset olivat olleet kaukana rinteellä tiheän pensaikon takana.
Tuntikausia pakolaiset riensivät edelleen, menivät erään harjanteen yli ja laskeutuivat taaskin toiseen laaksoon. Pienen puron rannalle he pysähtyivät lepäämään, toivoen päässeensä kokonaan eroon vainoojistaan.