Taaskin Byrne kalasti, ja taaskin he istuivat yhdessä yhden ruokalajin aterialla.
Aterian aikana huomasi mies yhä useammin tarkastelevansa tyttöä. Useiden päivien aikana oli hänen ihailunsa Barbaran kauneutta kohtaan kasvanut, ja nyt hänen oli vaikea siirtää katsettaan pois tytön kasvoista. Kolmasti Barbara yllätti hänet kiinteästi tuijottamassa ja joka kerta loi hämillään katseensa maahan.
Vihdoin tyttö hermostui ja sitten pelästyi — tuliko se niin pian?
Mies oli syötäessä ollut hyvin harvapuheinen, eikä Barbara olisi kuolemakseenkaan- osannut keksiä mitään keskustelunaihetta saadakseen hänen ajatuksensa johdetuksi muualle.
»Eikö meidän olisi paras lähteä?» kysyi tyttö vihdoin.
Billy hätkähti hiukan, ikäänkuin hänet olisi tavattu tekemästä jotakin epäiltävää.
»Niin luulen minäkin», hän myönsi. »Tämä ei ole lainkaan sopiva yöpymispaikka — se on liian avoin. Meidän on etsittävä jonkunlainen piiloisa kohta, jos suinkin voimme, sellainen, jonka voi jollakin tavoin sulkea.»
He lähtivät uudelleen jatkamaan toivottomalta tuntuvaa samoilemistaan — päämäärätöntä vaellusta, tietämättä mitä etsivät. Kauas vaarasta, kenties suoraan toisten monin verroin kauheampien vaarojen kitaan. Barbaran sydän oli raskas, sillä hän oli alkanut jälleen pelätä ja epäillä sakilaista.
He noudattivat pienen puron rantaa siihen kohtaan, missä se laski jokeen, ja etenivät sitten alaspäin laaksoa pitkin kilometriltä yhä leveämmäksi ja vuolaammaksi käyvän joen äyrästä.
Iltapuolella he saapuivat pienen, kallioisen saaren kohdalle, ja kun
Byrnen katse osui siihen, huudahti hän mielissään: