»Kas siinä on meille sopiva paikka! Tuolla meidän pitäisi voida piillä vaikka kuinka kauan.»
»Mutta miten pääsemme sinne?» ihmetteli tyttö, silmäillen peloissaan joen pyörteitä.
»Se ei ole syvä», rauhoitti Byrne. »Eteenpäin! Minä kannan teidät ylitse.» Ja vastausta odottamatta hän otti Barbaran syliinsä, laskeutuen sitten joen äyrästä veteen.
Ne ajatukset, jotka olivat yhtenään pyörineet miehen mielessä koko iltapäivän, ja tytön lämpimän, nuoren ruumiin äkillinen, läheinen kosketus salpasivat Billy Byrnen hengityksen ja panivat hänen verensä kuumasti kiertämään hänen suonissaan. Vain vaivoin hän tukahdutti rajun halun rutistaa Barbaraa rintaansa vasten ja peittää hänen kasvonsa suudelmilla.
Ja sitten välähti hänen päähänsä turmiollinen ajatus — miksi hänen pitäisi hillitä itseään?
Mitä merkitsi hänelle tämä tyttö? Eikö hän ollut aina vihannut Barbaraa ja hänen laatuisiaan? Eikö tämä tuntenut kammoa ja halveksumista häntä kohtaan? Ja kenelle tytön elämä kuului, kelle muulle kuin hänelle — eikö hän ollut kahdesti pelastanut tytön henkeä?
Mitäpä väliä sillä olisi? He eivät ikinä hengissä selviytyisi tältä raakalaissaarelta.
Nyt he olivat keskellä virtaa. Byrnen käsivarret olivat jo alkaneet tiukentua tytön ympärillä.
Äkkiä nykäisten hän koetti vetää Barbaran kasvoja alemmaksi lähelle omiaan, mutta tyttö nojasi molemmat kätensä hänen olkapäihinsä ja piti huulensa käsivarren matkan päässä. Silmät levällään hän katsoi sakilaista suoraan silmiin. Ja kumpikin näki toisen silmissä paljon puhuvan ilmeen.
Barbara näki, mitä oli pelännyt, mutta myöskin jotakin muuta, joka sai hänen sydämensä sykähtämään toivosta — vilpittömän rakkauden ilmeen — vai oliko hän voinut erehtyä? Ja sakilainen näki sen naisen rehelliset silmät, joita hän tietämättään rakasti, ja hänen sääliinsä ja suojelukseensa vetoavan rukouksen.