»Älkää!» kuiskasi tyttö. »Älkää! Te pelotatte minua.»
Viikko sitten Billy olisi nauranut sellaiselle vetoomukselle. Jopa hän epäilemättä olisi vastustelemisen tähden lyönyt tyttöä kasvoihin.
Mutta nyt hän ei tehnyt kumpaakaan, mikä oli selvänä todistuksena hänen sisäisestä muutoksestaan. Hän ei kuitenkaan hellittänyt otettaan eikä siirtänyt hehkuvaa katsettaan tytön säikähtyneistä silmistä.
Sillä tavoin hän kahlasi matalan, vuolaan joen poikki ja kiipesi saaren rannalle. Hänen sielussaan riehui taistelu edelleen.
Pelko — jäytävä, hyytävä pelko kuvastui nyt tytön silmistä. Se ilme oli sakilaisesta yhtä selvä kuin painettu kirja, ja eikö tyttö ollut sanonut olevansa peloissaan? Juuri sitä hän oli tahtonut saada aikaan silloin kun he vielä olivat Halfmoonilla — säikäyttää Barbaraa. Hän olisi siitä nauttinut, mutta ei ollut kyennyt sitä tekemään.
Nyt tytöstä näkyi, että hän pelkäsi, ja lisäksi hän oli itse sen myöntänyt, mutta nyt se ei sakilaista ilahduttanut. Päinvastoin se saattoi hänet sanomattoman pahoilleen ja hämilleen.
Ja sitten tuli pahinta — kyyneleet kihosivat noihin viehättäviin silmiin. Tukahdutettu nyyhkytys vavahdutti tytön vartaloa.
»Ja juuri kun minä aloin luottaa teihin!» valitti hän.
He olivat päässeet rantatöyryn harjalle, ja mies, joka yhäti piti
Barbaraa sylissään, seisoi ison puun alla pehmeässä viidakkoruohikossa.
Hitaasti hän laski tytön seisomaan maahan. Sokea halu kalvoi häntä vieläkin; mutta nyt oli herännyt toinen voima vastustamaan pahaa, joka äsken oli häntä hallinnut.