»Mutta mistä ihmeestä te olette joutunut tänne?» tiedusti tyttö.
»Se on pitkä tarina, neiti Harding», vastasi kapteeni, »ja sen loppu koskee teihin kipeästi. Mutta teidän on koetettava se kestää.»
»Eihän isä toki ole kuollut?» kysyi tyttö tuskainen ilme silmissään.
»Ei — toivottavasti», virkkoi Norris. »Hän joutui tämän saaren pahuksien sekarotuisten vangiksi. Ehkä ei häntä ole surmattu. Olimme menossa häntä pelastamaan, kun meidät itsemme vangittiin. Hänet ja herra Malloryn saivat alkuasukkaat kynsiinsä kolme päivää sitten.»
»Herra Malloryn!» kiljaisi Billy Byrne, joka oli jo tyyten tointunut saamastaan iskusta. Miekka oli japanilaisen kädessä kiertynyt liian paljon, ja osunut Billyyn hamara eikä terä edellä. Se oli huumannut hänet vähäksi aikaa. »Onko Mallory hengissä?»
»Hän oli eilen», vastasi Norris. »Nämä vintiöt, joiden kynsistä te niin uljaasti pelastitte meidät, kertoivat sen.»
»Jumalan kiitos!» kuiskasi Billy Byrne.
»Mikä pani teidät luulemaan häntä kuolleeksi?» kummeksui kapteeni, silmäillen Billyä tarkasti, ikäänkuin koettaen päästä hänestä selville.
Joku toinen olisi saattanut yrittää välttää tätä kysymystä, mutta uudistunut Billy Byrne ei ollut raukka missään suhteessa, ei siveellisesti eikä ruumiillisesti.
»Se, että luulin tappaneeni hänet», hän selitti, »silloin, kun anastimme Lotuksen.»