Siinä oli tilava etuhuone ja sen takana pienempi kammio — samoin kuin daimion talossa.
Etuhuoneessa Byrne ei havainnut mitään jälkiä etsittävistään. Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan pienempään peräkammioon vievän oven, erotti hän sieltä hillitysti kuiskailtua keskustelun hyminää. Hän seisoi hiljaa kuin kuvapatsas korva painettuna kehnoa ovea vasten. Kun hän oli hetkisen kuunnellut, sykähti hänen sydämensä riemusta ja hän olisi voinut ääneensä ylistää onneaan — sisälläolija! puhuivat englanninkieltä.
Varovasti Byrne työnsi ovea niin paljon auki, että pääsi pujahtamaan raosta. Kuiske lakkasi heti.
Suljettuaan oven jälleen Billy eteni lattialla, kunnes hänen kätensä osui toiseen kammiossa olevaan mieheen.
Mies hätkähti hänen kosketuksestaan.
»Nyt taitaa tuhomme tulla, Mallory», virkkoi mies matalasti. »Meitä ollaan noutamassa.»
»St!» varoitti sakilainen. »Oletteko te ja Mallory kahden?»
»Kyllä. Mutta, Jumalan tähden, kuka olette ja mistä tulette?» tiedusti ällistynyt Harding.
»Hiljaa!» kehoitti Byrne, hapuillen toisen siteitä, sillä hän arvasi, että vanki oli köytetty.
Pian hän ne löysi ja leikkasi ne poikki taskuveitsellään, vapauttaen sitten myöskin Malloryn.