Molempien toisten lähdettyä Billy Byrne ampui vielä noin puoli tuntia, pitäen pieniä väliaikoja. Sitten hän laukaisi useita panoksia nopeasti peräkkäin, vääntäytyi polviensa ja käsiensä varaan ja lähti vaivaloisesti ja tuskallisesti nelinkontin ryömimään metsään, etsien jotakin piilopaikkaa, jossa voisi kuolla rauhassa.
Hänen edettyään noin sata metriä petti maa hänen allaan. Billy huitoi vimmatusti ympärilleen saadakseen tukea, mutta ei saanut, vaan suistui päistikkaa manalamaiseen pimeyteen.
Putous ei ollut korkea; hän tärähti ankarasti hirvikuopan pohjalle — katettuun loukkuun, joita alkuasukkaat kaivavat nopsajalkaisen riistansa varalle.
Putoamisen jälkeen kirveli hänen haavojaan kamalasti. Hänen päätään huimasi, ja hän luuli kuolevansa; kaikki musteni hänen silmissään.
Kun sakilainen tuli jälleen tajuihinsa, oli jo kirkas päivä. Taivas näkyi säröreunaisesta reiästä, jonka hän edellisenä yönä pudotessaan oli murtanut kuopan katokseen.
»Katsopas!» jupisi sakilainen. »Ja minä kun luulin kuolevan!!»
Hänen haavansa olivat lakanneet vuotamasta, mutta hän oli hyvin heikko, jäykkä ja hellä.
»Taidanpa olla liian sitkeä nujertuakseni», hän tuumi.
Hän aprikoi, pääsisivätkö molemmat toiset turvallisesti Barbaran luokse. Sitä hän toivoi. Mallory rakasti Barbaraa, ja Billy uskoi varmasti tytön rakastavan Mallorya. Hän halusi Barbaran tulevan onnelliseksi.
Hänen mielessään ei ollut vähääkään kateutta eikä mustasukkaisuutta.
Mallory oli Barbaran kanssa samaa lajia. Mallory kuului siihen piiriin.
Hän itse ei kuulunut. Hän oli sakilainen.