Sitten hän taaskin katsahti Theriereen. Mies oli juuri tulemassa tajuihinsa — ja aalto lähestyi.
Billyn rinnassa värähti joku tunne. Se valtasi hänet ja pani hänet toimimaan ripeästi, ikäänkuin vaistomaisesti, tekemään sellaista, mitä tuskin kukaan — Billy itse kaikkein vähimmän — olisi uskonut Grand Avenuen sakilaisen kykenevän tekemään.
Kannen toisella laidalla nousi Theriere vaivaloisesti nelinkontin, ikäänkuin yrittääkseen mahdotonta tekoa, ryömiä takaisin kajuutan luukulle.
Aalto oli jo melkein Billyn kohdalla. Yhdessä tuokiossa se nielaisisi hänet, vierähtäisi hänen ylitseen, tempaisisi kannelta Therieren ja paiskaisi laidan yli myllertävään mereen.
Sakilainen oivalsi sen, ja empimättä hän syöksähti tuon miehen luokse, jota hän ei lainkaan sietänyt, jonka kaltaisia hän vihasi, ja tarttui häneen, samalla kun valtava laine kohahti heidän niskaansa ja rusensi heidät kannelle, sulkien heidät tukahduttavaan ja sokaisevaan syleilyynsä.
Vähän aikaa he olivat hautautuneina kihisevään pyörteeseen, mutta kun Halfmoon. sitten uudelleen kohosi, pudistaen selästään vihaisen veden, tulivat molemmat miehet jälleen näkyviin — Theriere puolittain laivan laidan ulkopuolella, kun taas sakilainen oli kietonut toisen kätensä hänen ympärilleen ja toisella tarrautunut epätoivoisen lujasti kannen reunalla olevaan isoon kiinnitysnastaan.
Byrne kiskoi perämiehen kannelle ja sitten edelleen hitaasti ja äärettömän vaivaloisesti kajuutan luukulle. Työnnettyään miehen sisälle hän pujahti itse perässä, sulkien sitten luukun, juuri kun uusi aalto huuhteli Halfmoonia.
Theriere oli tajuissaan; hän oli selviytynyt mylläkästä vahingoittumattomana, saaden vain muutamia pahannäköisiä mustelmia. Kun hän ja sakilainen olivat päässeet kajuuttaan, silmäili hän viimemainittua hämmästyneenä.
»En käsitä, miksi sinä sen teit», virkkoi Theriere.
»En myöskään minä», vastasi Billy Byrne.