»Kyllä minä pidän sen muistissani», vakuutti perämies.
»Ei kannata», hymähti Billy ja kääntyi toisaalle.
Sakilainen oli perin ymmällä ajatellessaan tekoaan. Hän ei lainkaan pitänyt sitä sankarillisena työnä, vaan pikemminkin »tuhmana temppuna», jota hänen sieti hävetä.
Olipa sekin päähänpisto! Mennä ja pelastaa tuollaisen jehun henki, joka häikäilemättömyydestään huolimatta kuitenkin kuului halveksittuun yhteiskunnan »kermaan»!
Billy oli kiukuissaan itselleen.
Theriere puolestaan ihmetteli odottamatonta sankaruutta tässä miehessä, jota hän oli kauan luullut raukkamaiseksi rehentelijäksi. Hän päätti vakavasti voimiensa mukaan maksaa Billylle suuren kiitollisuudenvelkansa.
Häneltä olivat haihtuneet kaikki ajatukset kostaa sakilaiselle tältä saamansa iskut, ja nyt hän piti Billy Byrneä todellisena ystävänään ja liittolaisenaan.
Kolme päivää heittelehti Halfmoon avuttomana hurjasti myllertävän meren ärjyvillä aalloilla. Ei yhdelläkään laivalla olevista henkilöistä ollut muuta kuin perin heikko toivonkipinä siitä, että alus selviytyisi myrskystä; mutta kolmantena yönä tuuli tyyntyi, ja aamulla olivat aallot tasaantuneet siksi paljon, että Halfmoonin miehet uskaltautuivat kannelle.
Kuunaripriki oli huuhdeltu puhtaaksi — keulasta perään saakka. Siitä pohjoiseen päin oli maa näkyvissä penikulman tahi parin päässä. Jos myrskyä olisi kestänyt koko yön, niin laiva olisi paiskautunut rannikolle.
Jumalaapelkäävät miehet olisivat rukoilleet ja kiittäneet ihmeellisestä pelastuksestaan; mutta niin eivät nämä. Sensijaan he heti kuolemanpelon kadottua alkoivat reuhata entiseen tapaansa.