Barbara Harding ei ollut turhan päiten kiertänyt puoltakymmentä kertaa maapallon ympäri. Ei ollut montakaan rotua eikä kansaa, jonka muinaista ja nykyaikaista historiaa hän ei olisi auttavasti tuntenut, ja senvuoksi olikin hänen katsettaan kohdannut näky suuresti omiaan ihmetyttämään häntä.
Hän havaitsi olevansa sellaisen joukkueen käsissä, jonka jäsenet olivat viidennentoista tai kuudennentoista sataluvun japanilaisia sotureita. Hän tunsi keskiaikaiset aseet ja varukset, muinaisen Japanin kaksimiekkaisten taistelijain vanhanaikaiset kypärit ja hiuslaitteet. Kahdella hänen vangitsijoistaan riippui vyössä kammottavat voitonmerkit. Kuutamossa hän erotti, että ne olivat Millerin ja Svenssonin päät.
Tytön valtasi kauhu. Vähän aikaa sitten hän oli pitänyt osaansa mahdollisimman surkeana, mutta näiden ammoisiin aikoihin kuuluvien, hurjien soturien kynsiin jouduttuaan oli hänen asemansa sanomattoman paljon kurjempi. Muutamia päiviä takaperin olisi tuntunut uskomattomalta, että hän koskaan toivoisi olevansa jälleen Halfmoonilla, mutta juuri sitä hän nyt kaipasi.
Pienet ruskeat miehet jatkoivat öistä vaellustaan juroina ja äänettöminä; kunnes he vihdoin joutuivat kaukana rannikosta korkeiden vuorten välisessä laaksossa sijaitsevaan kyläpahaseen.
Siellä oli luolamaisia asumuksia, jotka oli kaivettu puolittain maan sisään. Seinien yläosat ja olkikatot kohosivat vain hieman toista metriä korkealle maanpinnasta. Paalujen varaan rakennettuja varastoja oli siellä täällä asuntojen seassa.
Barbara Harding raahattiin yhteen noista likaisista onkaloista. Siinä oli yksi ainoa huone, jossa nukkui useita alkuasukas- ja sekarotuisia naisia. Heidän joukossaan oli, mikä pitkänään tai yhdessä sykkyrässä viruen, mikä kyyköttäen, kirjava lauma likaisia, keltaisia lapsia, koiria, sikoja ja kananpoikia.
Se oli daimio Oda Yorimoton, Yokan — kuten hänen esi-isänsä olivat ristineet uuden saarikotinsa — valtiaan palatsi.
Hökkeliin saavuttua olivat ne kaksi samuraita, jotka marssin aikana olivat vartioineet Barbaraa, heti poistuneet — tyttö oli yksin Oda Yorimoton ja tämän perheen seurassa.
Keskellä huonetta riippui heiluva hylly, jolle oli ladottu iso röykkiö irvisteleviä pääkalloja. Huoneen takaseinällä oli ovi, joka ilmeisesti vei asunnon johonkin toiseen huoneeseen.
Tyttö ei saanut paljoakaan tilaisuutta tarkastella uutta vankilaansa, sillä tuskin olivat vartijat ennättäneet poistua, kun Oda Yorimoto tuli ja tarttui hänen käsivarteensa.