Nyt miehet hajaantuivat polun kahden puolen — Theriere ja Punainen
Sanders toiselle, Byrne, ja Wilson toiselle. Silloin tällöin palasi
Theriere tielle etsimään uusia merkkejä etsityistä jäljistä.
Seurue oli tällä tavoin edennyt yli puoli kilometriä, kun toisten huomio äkkiä kiintyi sakilaisen hiljaiseen huudahdukseen.
»Tulkaa tänne!» kutsui Byrne. »Täällä ovat Miller ja ruotsalainen, ja ovatpa he kamalasti silvottuja!»
Toiset riensivät äänen suuntaan, ja pysähtyivät kauhistuneina noiden kahden merimiehen päättömien ruumiiden ääreen.
»Mon Dieu!» huudahti ranskalainen, turvautuen äidinkieleensä kuten aina kiihtyneenä. »Mais, c’est atroce!»
»Kuka tämän on tehnyt?» tiedusti punainen Sanders, silmäillen epäluuloisesti sakilaista.
»Pääkallo-metsästäjät», selitti Theriere. »Hyvä Jumala. Kuinka hirveä kohtalo tyttö-raukalle!»
Billy Byrne kalpeni.
»Ette kai toki tarkoita, että he ovat sipaisseet poikki hänen nuppinsa?» hän kuiskasi säikähtyneenä.
Kummallinen tunne sykähti sakilaisen rinnassa hänen ajastellessaan sitä mahdollisuutta, jonka hän oli lausunut julki. Hän ei koettanut sitä eritellä, mutta ainakaan se ei ollut iloa sen johdosta, että nainen, jota hän niin katkerasti vihasi, oli kohdannut noin hirveän kaamean kuoleman raakalaisten kynsissä.