»Minua pelottaa, etteivät he ole sitä tehneet», vastasi Theriere. Ei kukaan olisi saattanut äänestä tuntea häntä Halfmoonin tylyksi ja röyhkeäksi toiseksi perämieheksi.
»Teitä pelottaa, etteivät», kertasi Billy Byrne.
»Hänen tähtensä toivon, että he ovat sen tehneet», virkkoi Theriere. »Hänen kaltaisestaan naisesta se olisi ollut paljon vähemmän kamala kohtalo kuin se, jonka pelkään heidän hänelle varanneen.»
»Te siis arvelette —» aloitti Byrne, mutta keskeytti lauseensa, sillä äkkiä hänelle selvisi Therieren tarkoitus.
Billy Byrnellä ei ollut mitään erityistä syytä tuntea naisia kohtaan sellaisia yleviä tunteita, joita syntyperän ja kasvatuksen nojalla häntä ylemmät miehet niin mielellään palvovat vielä sittenkin, kun ovat saaneet nähdä, etteivät kaikki naiset vastaa heidän poika-aikaista naisihannettaan.
Billyn äiti, aina rivosuinen ja toraisa, oli juopuneena ollut todellinen paha henki, ja päissään hän oli ollut, milloin vain rehellisesti tai petoksella sai irti whiskypullon hinnan. Billy ei muistanut kuulleensa häneltä koskaan hyväilysanoja; ja niin kauheasti oli äiti häntä kohdellut, että hän jo pikku poikana, melkeinpä lapsena, oli oppinut vihaamaan äitiään yhtä syvästi kuin useimmat lapset rakastavat äitiään.
Vartuttuaan täysikasvuiseksi hän oli puolustanut itseään tämän naisen raakoja hyökkäyksiä vastaan, kuten hän olisi puolustautunut toista miestä vastaan. Saatuaan iskun oli Billy antanut takaisin; mutta hänen kunniakseen on kuitenkin luettava, ettei hän ollut lyönyt äitiään muutoin kuin itsepuolustuksekseen.
Naisen siveellisyys ja puhtaus olivat hänen mielestään pilkattavia — hän ei uskonut sellaisten olemassaoloon: sillä hän arvosteli kaikkia naisia sen naisen mukaan, jonka hän paraiten tunsi — oman äitinsä. Ja kuten Billy vihasi häntä, niin hän vihasi kaikkia muitakin.
Hän oli vihannut Barbara Hardingia kahta vertaa enemmän, koska tämä ei ainoastaan ollut nainen, vaan lisäksi kuului hänen hyljeksimäänsä luokkaan.
Niin ollen olikin selittämättömän kummallista, että viittaus tytön todennäköiseen kohtaloon koski Billyyn niin kovasti kuin se todella teki. Hän ei jäänyt sen johdosta järkeilemään — hän vain tunsi, että hänet valtasi silmitön, mielipuolinen raivo niitä olentoja kohtaan, jotka olivat tytön vieneet. Mutta Billyssä ei näkynyt mitään ulkoisia merkkejä hänen rinnassaan riehuvasta myrskystä.