Kun Billy jälleen avasi silmänsä, ei hän toviin päässyt paljoakaan tolkulle äskeisimmästä menneisyydestään. Vihdoin hän masennuksekseen muisti humalaisen merimiehen, joka hänen piti pyydystää.
Hän tunsi syvää mielenkarvautta laillisen saaliinsa menettämisestä eikä kyennyt ymmärtämään kuinka se oli tapahtunut.
— Jo on tämä Friscon pomppa ylettömän tuimaa! — ajatteli Billy.
Hänen päätänsä kivisti kamalasti, ja hän oli perin huonovointinen. Niin pahoinvoipa, että huone, jossa hän makasi, tuntui hirveän todellisesti nousevan ja laskevan. Billyä kuvotti aina kun lattia oli painuvinaan alas.
Billy sulki silmänsä. Yhä se ilkeä tunne.
Billy voihkaisi. Hän ei ollut eläissään tuntenut näin pahaa oloa ennen, ja kuinka julmasti hänen päätänsä mojottikaan. Huomatessaan tilansa tuntuvan vain tukalammalta silmät ummessa, Billy avasi ne jälleen.
Hän katseli ympäri huonetta. Se oli ummehtunut komero, täynnä makuulavereita, jotka kolmena kerroksena kiersivät seiniä. Keskellä huonetta oli pöytä ja sen yläpuolella kattopalkkiin ripustettu lamppu.
Lamppu veti puoleensa Billyn huomion. Se heilui jokseenkin rajusti edestakaisin.
Tämä ei voinut olla harhavaikutelmaa. Huone ei voinut silmissäkään huojua sillä tavoin, jollei se todellisesti huojunut. Hän ei nyt käsittänyt ollenkaan.
Taaskin hän hetkeksi sulki silmänsä. Avatessaan ne jälleen hän huomasi lampun heiluvan niinkuin ennenkin.