Tom-tom! Tom-tom! Tom-tom! Vesien yli kuului Bosambon rummun heikko ääni ja hänen melojiensa matalaääninen laulu. Puolessa tunnissa hänen kanoottinsa tuli rantaan ja vedettiin maalle.
— Herra Sekedimi, tervehti hän päällikköä, — tänä iltana olen päästänyt Msimba Msamban, vihreän, hirveän, vapaaksi. Ja se huusi kauheasti, kun jätin sen. Sydämeni on särkynyt, eikä minun köyhässä maassani ole minulle mitään huvitusta.
— Viisikymmentä säkkiä suolaa lähetin sinulle, sekä viljaa, sanoi
Sekedimi.
— Siitä huolimatta olen kuin orpo, joka on kadottanut isänsä ja äitinsä, vaikeroi Bosambo.
— Lopeta juttu, päällikkö, sanoi Sekedimi äkäisenä, — minun sydämeni on myös särkynyt, kun menetin suolat ja viljan.
— Huomaan, ettei sinulla ole vatsaa tunteille, sanoi Bosambo ja meni kanoottiinsa.
Päästyään Akasavasta Bosambo sai tuulensa takaisin, vaikka yö oli myrskyinen ja rankkoja sadekuuroja putoili lyhyin väliajoin.
Mitä kauemmas Akasavasta hän tuli, sitä iloisemmaksi hän tuli, ja hän lauloi laulun.
— Metsässä on hulluja, pauhasi hän rytmillisesti, — sellaisia kuin ingonona, joka kulkee silmät hupussa; mutta hän ei ole niin suuri hullu kuin Sekedimi. — Hän on kuin valkea mies, joka on juuri tullut tähän maahan. — Hän on kuin sormensa polttanut lapsi. — Hän on yksinkertainen ja suuren madon kaltainen.
Näin hän lauloi lisäillen vapaamielisiä ja kuvaavia yksityiskohtia.