Fembeni väänsi pullon tytön kädestä ja heitti sen pois.
Tarttuen hänen käteensä Fembeni kuljetti häntä edelleen. Hän oli hengästynyt, kun he pysähtyivät, ja hän vaipui maahan voimattomana.
Tyttö ei uskaltanut pyörtyä, vaikka hän oli aivan rajoilla. Hän ei vähääkään aavistanut, miten pitkälle he olivat tulleet. Aurinko juuri laski; tämän hän arvasi pikemmin kuin tiesi, sillä auringonvaloa ei tullut metsään.
Fembeni katseli tyttöä; hän istui selkä puuhun nojaten ja silmäili häntä miettivästi.
Hetken kuluttua hän nousi.
— Tule, sanoi hän.
He kulkivat vaiteliaina. Tyttö ei puhunut Fembenille mitään. Hän tiesi puheen turhaksi, ja hänen mielensä oli vielä hämmentynyt. Miksi, miksi, miksi? kysyi se yhtämittaa.
Miksi tämä mies rupesi kristityksi?
— Fembeni, sammalsi hän, — olen ollut sinulle ystävällinen.
— Nainen, sanoi mies ilkeästi, — voit olla ystävällisempi.