He olivat kahden kävelykannella, ja Burney oli syönyt, ja hän oli täynnä itseluottamusta.

— Teissä on jotakin — hän lujensi otettaan, — joka menee minun vereeni,
Ruth.

Seuraavassa hetkessä oli taisteleva tyttö joutunut syleilyyn.

— Päästäkää minut! huusi hän.

Vastaukseksi Burney kumartui ja suuteli häntä tulisesti.

Yli-inhimillisellä ponnistuksella tyttö vapautti itsensä ja hoiperteli taaksepäin parrasta kohti kalpeana ja vavisten.

— Roisto! hengähti hän.

— Pyydän anteeksi, mutisi mies. — Olen hullu — olen hieman ryypännyt…

Tyttö käveli nopeasti perään ja katosi seurusteluhyttiin, ja kolmeen päivään Burney ei nähnyt häntä.

Joku toinen mies olisi häveten karttanut tyttöä, mutta Burney Mackiney ei ollut sellainen mies. Hänellä oli käsityksensä naisista eikä hän katunut muuta kuin sitä, että oli pyytänyt anteeksi. Se oli heikkoutta, tunsi hän. Mitä voimakkaampi, mitä lujatahtoisempi olet naisille, sen enemmän he siitä pitävät. Hän odotti tilaisuuttaan.