— Luullakseni minun pitäisi iloita tavatessani teidät, sanoi komissaari pudistaen päätänsä torjuvasti. — Olette ensimmäinen valkea nainen, jonka olen nähnyt moneen sadekauteen, mutta olette minun vastuussani.
Tyttö nauroi ja ojensi hänen puristettavakseen kylmän, pehmeän käden.
— Ette pidä lähetyssaarnaajista, vai mitä? hymyili hän.
— En, sanoi Sanders, — mutta olen saanut kaikenlaisia käskyjä tehdä olonne mukavaksi; ja Joella on tosiaankin paljon työtä — sairaanhoitotyötä naisten keskuudessa. Tehän olette kai lääkäri?
Tyttö pudisti päätään.
— Olen hoitajatar, sanoi hän. — Lääkäri sairastui juuri ennen matkalle lähtöä.
— Hmh! sanoi Sanders.
Hänellä oli tyttöä varten maja valmiina ja kaksi neekerinaista opetettuina palvelemaan häntä valkoihoisten tapaan. Hän tarjosi sinä iltana tytölle päivällisen omassa bungaloossaan ja kutsui hausakapteenin myöskin päivälliselle. Se oli lähin holhuutehtävä, jonka hän saattoi havaita.
— Olen rakennuttanut teille majan, sanoi hän, — ja teitä varten saapuneet huonekalut ja tavarat olen lähettänyt sinne. Maassa on kolme muuta lähetyssaarnaajaa. Kosumkusussa tapaatte isä O'Learyn — sadan mailin päässä asemaltanne. Hän on säädyllinen mies. Siellä on Boyton-niminen mies — hän on baptisti tai jotakin sentapaista, ja hän on aina sotajalalla isää vastaan käännyttämässä hänen laumaansa. Boyton asuu sadanviidenkymmenen mailin päässä teistä. He ovat huomattavimmat lähetyssaarnaajat.
Hän kuvasi lyhyesti seudun, jonne tytön piti mennä asumaan; hän kertoi enemmänkin kuin oli aikonut, mutta nuo harmaat silmät olivat hyvin kehoittavat ja huulet niin valmiit hymyilemään.