Mutta Likilivi, akasavalainen, oli Joen kuuluisin keihässeppä. Niin kuuluisa, että metsästäjät ja sotilaat tulivat joka suunnalta ostamaan hänen aseitaan. Hänen isänsä ennen häntä ja tämän isä olivat myöskin tehneet keihäitä, mutta ei kukaan niin teräviä ja purevia kuin Likilivi valmisti suuressa työpajassaan. Ja hän teki niitä ihmeteltävän. nopeasti, hän ja hänen kolme täysikasvuista poikaansa, niin että he tulivat rikkaiksi ja mahtaviksi.
Hän oli vanha, liian vanha mieheksi tytölle, joka oli hänen vaimonsa, ja tämä, joka vihasi häntä ensi hetkestä alkaen, inhosi häntä niin voimakkaasti, että hänen nuori sydämensä melkein särkyi siitä.
Hän pakeni Likilivin luota, ja hänet saatiin kiinni, tuotiin takaisin ja piestiin. Hän istui mietiskellen ja koettaen keksiä keinoja, kun viereisestä majasta kuului. »Tink-tink-tinkitink-tink» Likilivin ja hänen poikansa moukaroidessa terästä keihäänkärjiksi.
* * * * *
Jos otetaan pala lasia, sormenpään suuruinen, pannaan se huhmareeseen ja ahkerasti hierotaan ja hakataan sitä, niin saadaan tarpeellisen ajan kuluessa hienoa, valkeata pulveria, joka on pehmeätä koskettaessa ja vaikkakin liukenematonta, kuitenkin helposti miehelle syötettävää.
Tulee olla kärsivällinen ja käyttää riittävästi aikaa, jotta pulveri tulisi »pätevää», niin kuin Rannikolla sanotaan, mutta Mkiballa (se oli tytön nimi) oli aikaa kyllin valmistautua vapauteensa.
Vanha Likilivi tuli pajastaan eräänä iltapäivänä; hän oli hieman ärtyinen, sillä eräs tyhmä kyläläinen oli kysynyt häneltä, miten kolme miestä ehti valmistaa sellaisen määrän keihäitä.
Hän oli vanhuuttaankin ärtyinen; hän ei enää ollut rakastettava, kun tämä kysymys hänelle tehtiin.
— Aurinko on tullut luokseni, olisi hänen vaimonsa pitänyt sanoa, kun hän tuli majaan, jossa tämä istui hienontaen jyviä. Valkea jauhe ja huhmar ja pieni rautapuinen nuija oli salaisessa kätkössä.
Vaimo ei sanonut mitään.