— Ellet puhu minulle, sanoi vanha mies äreästi, — niin murskaan pääsi.
Mutta tyttö ei puhunut mitään.
Hän meni työhönsä, valmistamaan miehelle ruokaa. Hän valmisti tälle aterian maniokista ja kalasta lisäten harkitun määrän valkeata pulveria.
Vanha päällikkö söi ateriansa mutisten itsekseen ja katsellen vaimoaan syrjäkarein.
Syötyään hän pieksi vaimoaan, ei erityisemmästä syystä, vaan ainoastaan tuntien tarvetta piestä häntä, ja meni sitten nukkumaan.
Hän heräsi yöllä. Vaimo ei nukkunut hänen vieressään, niin kuin olisi ollut hänen velvollisuutensa. Hiilloksen hämärässä valaistuksessa hän näki tämän istuvan selkä majan seinää vasten, kädet polvilla ja katselevan häntä vakavin kasvoin.
— Mkiba, ähkyi mies, ja hiki karpaloi hänen ohimoillaan, — minussa on mongotauti.
Mkiba ei sanonut mitään, eikä toinenkaan enää puhunut.
Tuntia myöhemmin tyttö töhri vartalonsa mullalla ja majan eteen istuutuen kiljui julki surunsa, ja herännyt kylä kiirehti katsomaan tavaten Likilivin kuolemaa tekemästä kasvot tuskasta vääntyneinä.
Omaperäistä hoitoa ja voimakkaita alkuasukaslääkkeitä käytettiin, ja niin päällikkö ei kuollut. Mkiba oli surrut liian varhain.