Likilivi oli vanha mies, ja jos hän olisi meidän uskoamme, niin sanoisimme, että hänen olisi ollut parasta alkaa valmistautua parempaa maailmaa varten. Ainakaan hänen ei olisi pitänyt pohtia kostokeinoja vaimoaan vastaan. Tämä oli saattanut hänet häpeään kansan edessä. Tämä oli saattanut hänet Sandin julkisen rangaistuksen alaiseksi. Lisäksi hän oli saanut Sandin uhkaamaan paljastavansa marskin salaisuuden, mikä oli pahinta.
Likilivi pohti kylmästi, millä keinoin hän saisi naisen pois päiviltä Sandin tietämättä, kuka kuoleman oli aiheuttanut. Hänen mieleensä juolahti monta keinoa. Hän saisi naisen helposti katoamaan… Etsintää ei toimitettaisi, sillä katoaminen voitaisiin helposti selittää.
Hän palasi työmaaltaan ja tapasi vaimon majasta, jonka oli rakennuttanut hänelle syrjemmälle, sillä hän ei enää ollut talonvaimo — useimmille vaimoille häpeä, mutta Mkiballe onni. Vaimo silmäsi epäluuloisesti, kun Likilivi kumartui tullakseen majaan.
— Mkiba, vaimoni, sanoi Likilivi hymyillen pakotetusta — sinä istut täällä kaiken päivää, niin kuin tiedän, ja pelkään, että saat mongotaudin, sillä nuorille ei ole hyvä paeta auringonvaloa ja ilmaa.
Vaimo ei puhunut, vaan katsoi odottavasti.
— On hyvä, että käyt vähän ulkoilmassa, sanoi mies, — sillä vaikka sydäntäni kivisteleekin sinun kiittämättömyytesi, niin toivon sinulle hyvää. Ota minun pikku kanoottini ja mene kalastamaan.
— Ellen saa kaloja, niin sinä pieksät minua, sanoi vaimo, joka kuvitteli miehestä vain pahaa.
— Sydämeni ja elämäni kautta, vannoi mies, — en tee sellaista. Toivon vain sinun terveyttäsi, koska tiedän, että jos kuolet tautiin, niin Sandi ajattelee minusta pahaa.
Ja niin tapahtui, että Mkibasta tuli kalastajatyttö. Lapsuudesta asti hän oli tottunut jokeen ja sen salaisuuksiin. Hän sai hyviä saaliita, ja mies oli tyytyväinen.
— Pyydä minulle suuri kala, sanoi tämä hänelle eräänä iltana, — jollaisia harvat kalastajat saavat — jota sanotaan babaksi, kalojen isäksi.