— Herra ja puoliso, sanoi Mkiba nyreästi, — en tiedä, mistä sellaisia kaloja saa.
Mies maiskautti huuliaan ja siveli pientä harmahtavaa partaansa.
— Minä, Likilivi, tiedän, virkkoi hän hitaasti. — Ne kalat tulevat illan pimeydessä Salaisuuden laitaan. Ja kun kuu on juuri noussut, niin melo norsuheinärantaan, joka kätkee minun salaisuuteni, silloin saat sellaisia kaloja. Ja ellet saa niitä, Mkiba, niin en sinua pieksä, sillä sellaiset kalat ovat hyvin juonikkaita.
Yön tullen Mkiba otti ruokaa ja juomaa ja asetti sen pieneen kanoottiin
Likilivin auttaessa häntä.
— Älä sano kenellekään, että olet menossa kalastamaan, sanoi mies, — muutoin kaikki kyläläiset keksivät, missä niitä kaloja on, ja pyydystävät niitä itselleen.
Kuu paistoi jo, kun Mkiba lykkäsi kanootin vesille. Hän meloi lähellä rantaa pysytellen tyynessä, kunnes pääsi kylän näkyviltä; sitten hän vei kanootin keskivirtaan sen kiertäessä pientä niemekettä, josta salaisuusmarski alkaa.
Jälleen hän pyrki suvantoon, ja päästyään sinne hän meloi hitaasti puolisonsa osoittamaan paikkaan.
Hän näki virtahevon seisovan ruho korkealla mudassa, kerran hän oli katkaista tien uivalta naarasvirtahevolta, joka pyrki poikasineen rantaan. Hän pysäytti kanootin ja odotti sen menoa, sillä naarasvirtahepo, jolla on poikanen, voi helposti suuttua.
Viimein hän löysi paikan. Vesi oli tyyni ja melkein paikoillaan, ja hän heitti siimansa veteen ja istuutui odottamaan.
Vieno virta kuljetti kanoottia hitaasti rantaa kohti, hyvin hitaasti, huomaamatta. Näillä tienoin ei tuntunut kovaa maata lainkaan. Vihreät heinät kasvoivat tiheinä vedessä. Kerran kanootti ajelehti niin kauas, että sen keula tunkeutui kahisten heiniin, ja hänen piti ottaa mela ja soutaa kauemmas.