Kerran hän oli kuulevinaan ääntä viidakosta, mutta hiljainen yötuuli puhalsi, ja hän ei kiinnittänyt ääneen mitään huomiota.
Hän veti siimansa kanoottiin, pani niihin täyiksi pieniä hopeakaloja, joita siihen tarkoitukseen käytetään, ja heitti ne taas veteen.
Tämä synnytti vähän ääntä ja vaimensi pienen teräshaan kalinan, jonka joku ruohikkoon kätkeytynyt heitti.
Tyttö tunsi veneen ajelehtivan ja meloi. Mutta kaksi vahvaa kättä veti kanoottia. Ennen kuin tyttö totesi vaaran, oli vene vedetty ruohikkoon ja käsi tarttui hänen kurkkuunsa tukahduttaen huudot.
— Nainen, jos äännähdätkään, niin tapan sinut! kuiskasi ääni, ja hän tunsi puolisonsa vanhimman pojan.
Mies astui pimeästä kanoottiin — omansa hän oli ilmeisesti jättänyt — ja voimakkain vedoin hän kiidätti veneen ruohikon pimeyteen. Tyttö ei voinut nähdä vettä. Viidakko ympäröi heitä. Ojentaen kättään hän saattoi tuntea ruohonvarret kahden puolen.
Sinne tänne mutkitellen kanootti painui syvemmälle ja syvemmälle ruohistoon, ja meloessaan poikapuoli kertoi vaimolle, minkälainen elämä häntä odotti maalaten sen selvin värein.
Reiteen sidottuna, kuivasta ruohosta tehdyn hameen kätkössä, oli vaimolla ohut veitsi.
Hän oli pitänyt sitä siellä omia tarpeitaan varten. Hän veti sen ulos nahkatupesta, kumartui eteenpäin ja koetteli toisella kädellään miehen paljasta selkää.
— Älä kajoa minuun, nainen, kärisi mies olkansa yli.