— Minä pelkään, sanoi vaimo ja piti kätensä paikallaan, kukin sormi kylkiluun päällä.
Sormiensa välitse hän työnsi veitsen.
Sanaa sanomatta mies putosi kanootin laidan yli ja nainen heittäytyi koko painollaan toiselle laidalle estääkseen kanoottia kaatumasta.
Miehen ruumis putosi veteen kovasti loiskahtaen, ja vaimo odotti hänen nousevan pinnalle. Mutta mitään ei näkynyt, vaikka hän tuijotti veteen veitsi valmiina kädessään.
Sitten tyttö meloi takaisin samaa tietä kuin oli tultukin, kulkien perä edellä.
Vaikea oli vesitien hakeminen, samoin joen ja riutan yhtymäkohdan löytäminen; ei ollut helppoa päästä selville vesille. Tyttö oli jo melkein turvassa, kun hän kuuli ääntä takanaan ja pysäytti melansa. Takanaan hän kuuli toisen kanootin tulevan, niin että ruoho kahisi sen kulkiessa.
Nopein, äänettömin vedoin hän veteli pientä alustaan lopun matkaa ja tuli joelle juuri kuun laskiessa Ngombin metsän taa. Viidakon varjossa pysytellen hän kulki kiireesti pohjoista kohti. He eivät voineet nähdä häntä, keitä nämä salaperäiset »he» sitten olivatkin, ja mikäli hän voi päätellä, hän oli jo turvassa. Mutta hänen päätelmänsä eivät lievimmin sanoen olleet varmoja, sillä hän oli vain isisiläinen tyttö, jonka henkiseen elämään sisältyvät ainoastaan rakastajat ja heidän mahdollisuutensa. Hänen rinnastaan kohosivat pian nyyhkytykset, kun hän liikutteli melaansa.
Hän kulki ruohikon reunaa, kunnes tuli toiselle niemekkeelle — sen lahden rajalle, jossa marski on.
Sen sivuutettuaan hän meloi suoraan keskivirtaan. Takanaan hän ei nähnyt mitään, mutta siellä oli kuitenkin joitakin epämääräisiä varjoja, jotka olisivat voineet olla vaarallisia.
Hänen hermonsa pettivät; hän oli pyörtymäisillään, kun hän näki äkkiä edessään jotakin ja pudotti melansa.