— Sen minä sallin, sanoi hän, — mutta sitä ennen on jokaisen jätettävä keihäänsä, kärki maahan pistettynä — se on tapa meillä ennen uhraamista.
Mlaka siirsi jalkaansa kärsimättömänä. Hän teki kaksi pientä kaksoispotkua; kärsimättömyyden merkki neekereillä.
Bosambon käsi laskeutui hitaasti messinkiputkelle.
— Tapahtuu kuin tahdot, sanoi Mlaka nopeasti ja antoi käskyn.
Kuusisataa masentunutta, aseetonta miestä marssi kylän läpi, ja molemmin puolin heitä kulki rivi Ochorin sotilaita, jotka eivät olleet aseettomia. Bosambon majan eteen Mlaka, hänen lankonsa Kulala, hänen päämiehensä ja Ochorin päämiehet istuutuivat neuvotteluun. Se oli puoliksi ateria, puoliksi palaver.
— Sanopa, herra Bosambo, kysyi Mlaka, — kuinka Sandi antaa sinulle kiväärinsä, joka sanoo »ha-ha-ha»? Sillä kiellettyhän on tämän maan asukkailta ja päälliköiltä kiväärienpito.
Bosambo nyökkäsi.
— Sandi rakastaa minua, sanoi hän koruttomasti, — syistä, joista puhuakseni olisin koira, sillä eikö sama veri virtaa minun kuin hänenkin suonissaan?
— Se on hullua puhetta, sanoi Kulala, lanko, — sillä hän on valkea ja sinä olet musta.
— Siitä huolimatta totta, vastasi tyyni Bosambo, — sillä hän on minun serkkuni, kun hänen veljensä on nainut minun äitini, joka oli päällikön tytär. Sandi aikoi mennä naimisiin hänen kanssaan, jatkoi hän muisteloltaan, — mutta ne ovat asioita; joista häpeän puhua. Hän antoi minulle myöskin nämä.