Mutta »arabialaisella» oli kahden päivän etumatka.
Mackiney oli ostanut ja taistellut tiensä englantilaisten ja ranskalaisten välisen puskurialueen nusadombi-heimon maan kautta (noiden ihmisten-jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia, joista minun täytyy kertoa teille); hän oli päässyt Isisiin ja kulki nyt oppaan — samaisen Mwafamban serkun — ohjaamana lähetysasemaa kohti.
Se oli rakennettu kahden joen yhtymäkohtaan, samaan paikkaan, jossa
Sanders vuotta aikaisemmin oli ollut »vaiteliaana».
Mackineylla oli mukanaan viisikymmentä miestä, suurimmaksi osaksi krulaisia. Hänen suunnitelmanaan oli päästä eräälle pienemmälle joelle, joka laskee vetensä Isisiin. Sitä voi kulkea kahdeksankymmentä mailia ja sitten saattoi kuukaudessa mennä karavaanitietä Lagosiin — siellä hän toivoi tytön jo suostuvan.
Hänen joukkonsa pääsi päämääräänsä tarpeeksi lähelle myöhään iltapäivällä.
Lähetystalo oli puolen mailin päässä kylästä, ja hän lähetti kaksi vakoojaa, jotka toivat sellaisen tiedon, että lukuunottamatta kahta alkuasukasvaimoa ja paria miestä siellä ei ollut odotettavissa vastarintaa.
Hän istui miestensä keittäessä illallistaan erillään joukosta, ja pitkässä valkeassa kauhtanassaan, päässä koristeltu päähine hän muistutti elävästi arabialaista.
Kun yö tuli, hänen päämiehensä läheni häntä.
— Herra, kysyi hän, — entä tämä kafferi?
Hän puhui oppaasta.