Sanders sai puhekykynsä.
— Jos se olisi mennyt, sanoi hän, — niin minä en olisi täällä.
Sitten hänen kurkkunsa tuli kuivaksi, sillä tässä olisi tilaisuus, jos vain rohkeus ei pettäisi; mutta rohkeutta hänellä ei ollut.
Hänen aivonsa olivat sekaisin. Hän ei pystynyt muodostamaan kahta järkevää ajatusta. Hän sanoi jotakin jokapäiväistä ja häntä itseään tympäisevää.
— Tulkaa aamiaiselle, saattoi hän vihdoin sanoa, — ja kertokaa — sanoitte minun tulevan tyytyväiseksi eräästä uutisesta.
Tyttö hymyili, eikä Sanders ollut nähnyt hänen milloinkaan hymyilevän sillä lailla — vallatonta, onnellista, inhimillistä hymyä. Niin, sen hän näki ensi kerran: inhimillisen naisen edessään.
— Menen kotiin, sanoi tyttö.
Sanders oli menossa asuntoonsa, ja tyttö käveli hänen rinnallaan.
Sanders pysähtyi.
— Kotiin? sanoi hän.
— Menen kotiin.