— Pahempaa, herra, sanoi vanha kyynikko. — Hänellä on vaimo, ja kuusi päivää ja suurimman osan kuudesta yöstä koko kylä on istunut kuunnellen häntä.
— Mitä loruja hän puhuu? kysyi Bosambo.
— Hän puhuu kaikki asiat selviksi, sanoi vanhus, — ja kaikilla hänen sanoillaan on tarkoitus, ja hän heittää valoa niin kuin itse aurinko pimeihin aivoihin, ja kaikki näkevät hänen kanssaan.
Bosambolla oli mukanaan kaksikymmentä miestään, joihin hän saattoi luottaa. Pimeys oli tulossa, ja kylän kauimmaisessa kolkassa hän näki suuren nuotion, jonka luona »puhelias nainen» puhui ja puhumistaan puhui.
Hän meni ensin majalleen. Hän tapasi kanovaimonsa yksikseen, muut hänen majansa vaimot olivat kaikonneet.
Herra, en odottanut näkeväni sinua elävänä, sanoi nainen, niin että varroin kuolemaa, kun sen aika tulee.
— Siihen menee monta vuotta, virkkoi Bosambo.
Hän lähetti vaimon kahden miehen saattamana metsään; loput hänen miehistään lähtivät kaksittain ja kolmittain päämiehen majan luona olevan joukon jatkoksi.
Ison nuotion loimuavat liekit valaisivat majan edessä levitetyin käsin seisovaa hentoa olentoa.
—… Kuka teki teidät orjan orjiksi — Bosambon orjiksi? Kuka antoi hänelle vallan sanoa: »Menkää» tai: »Jääkää»? Ei kukaan. Sillä eikö hän ole ihminen kuin tekin, ei erilainen rakenteeltaan, ei tarkempisilmäinen, ja jos pistätte häntä keihäällä, eikö hän kuole kuin tekin kuolette?