— Sanoin heidän olevan hupsuja, sanoi päällikkö, — ja hyvin arkoja.
— Ja kuinka kauan olet ollut tässä kylässä? kysyi Sanders.
— Herra, täällä olen syntynyt ja kasvanut.
Komissaari Sandersin silmissä vilahti veitikka. Tämä vanhus ei ollut koskaan kuullut Bosambosta. Ehkäpä kiusaus voittaisi Abdulin, ja hän poikkeaisi tuon suuren miehen kylään.
Abdul Asrael tuli Ochorin kylään laulaen laulua. Hän oli iloinen, sillä vain muutaman mailin päässä vastavirtaan oli korotiiliriutta, jolla oli kylliksi vettä nopealle kanootille, mutta joka ei ollut »Zairen» tapaiselle laivalle kyllin syvä eikä leveä.
Hän oli aikonut mennä suoraan pakopaikkaansa, mutta viisaasti harkiten huomasi, että hänellä oli vielä runsas päivä aikaa paeta.
Hänen olisi ollut parasta jatkaa matkaansa, mutta sitä hän ei tietänyt. Hän oli hyvillä mielin, sillä muutamaa tuntia aikaisemmin hän oli myynyt yhden ngombilaispäälliköltä lainaamistaan kanooteista, josta sitä paitsi maksu oli saatu frangeina.
Pukuunsa hän oli kätkenyt eri pyhiinvaellusretkillä saamansa saaliin. Siellä oli likaisia turkkilaisia seteleitä, Tunisin kultarahoja, puntia, saksanmarkkoja, kahdenkymmenen pesetan rahoja ja raskaita kultaisia kotkia kaukaisesta maasta, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, suuri määrä mustia ja suklaan ruskeita Bank Nationale de Belgiquen frangin seteleitä (ne hän oli saanut Kongossa) puhumattakaan hopeakolikoista, joita Portugalin hallitus silloin tällöin mynttäili.
Hän kulki Ochorin pääkatua pitkin ja tuli Bosambon eteen.
— Rauha olkoon talollesi, sanoi hän arabiaksi ja Bosambo, joka työläästi taisi arabiaa, lausui hänet tervetulleeksi.