Hän istuutui kumipuun varjoon ja odotti kärsivällisesti. Tunnin kuluessa aurinko nousisi; sitä ennen hän odotti jotakin tapahtuvan.
Hän ei ollut istunut viittä minuuttia kauempaa, kun hän näki olennon hiipien tulevan vastapäiseltä puolelta. Se liikkui varovasti ja pysähtyen silloin tällöin tunnustelemaan maaperää.
Bosambo nousi ääneti.
— Ystävä, sanoi hän, — liikut ääneti.
— Se on kuninkaiden tapa, sanoi olento.
— Elämä on täynnä äänettömyyttä, sanoi Bosambo.
— Ei kukaan ole niin äänetön kuin kuolema, oli vastaus.
He sanoivat nämä lauseet sulavasti kuin kerraten rituaalia, niin kuin todella olikin laita.
— Istu kanssani, veljeni, virkkoi Bosambo, ja toinen tuli ja istuutui hänen viereensä.
— Sanon sinulle, Bosambo, sanoi vieras, — että valat ovat valoja, ja miehet, jotka vannovat veriveljeyttä, elävät ja kuolevat toistensa puolesta.