Mainward paneutui pitkäkseen, kun kuuli lähdön. Hän luuli kuulevansa kellon helähtävän. Se oli varmaan konehuoneen merkinantolaite. Sitten hän kuuli rattaan puk-a-puk-äänen — siitä oli siis höyrylaiva saanut nimensä.
Abibu tuli tuoden maitoa. — Otatteko lääkettä, herra, tiedusteli hän.
— Minä otin, mutisi Mainward, mutta pilleri oli hänen tyynynsä alla.
Sitten häneen alkoi hiipiä kummallinen tunne. Hän ei havainnut, milloin se alkoi. Hänellä oli tänä päivänä ollut kylliksi kokemuksia. Senpä vuoksi hän vavahti mielihyvästä todetessaan olevansa onnellinen.
Hän avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Hänen vuoteensa oli kannettu aukealle, ja hän avasi hyttysverkon nähdäkseen paremmin, Pieni mies tuli ripeästi hänen luokseen kävellen sametinhienolla ruoholla, joka vietti aukealta poispäin, ja Mainward vihelsi!
— Atty, hän ihmetteli. — Mutta tämäpä ihmeellistä.
Se oli todellakin Atty: sama ryppyinen Atty kuin muinoin, mutta ei enää niin nolo kuin mihin Mainward oli tottunut. Pieni mies oli pukeutunut valkeaan ajopukuunsa, hänen pienet kaulussaappaansa olivat mutaiset, ja hänen silkkitakillaan oli jälkiä kovasta ajosta. Hän kosketti kevyesti piiskallaan lakkiaan ja heitti toisella käsivarrellaan olleen kilparatsastussatulan maahan.
— Mitä, Atty, sanoi Mainward hymyillen, — mitä ihmettä sinä teet täällä?
— Ajajien huoneeseen on vain lyhyt matka, herra, sanoi pieni mies. — Minut on juuri punnittu. Minä arvelin, että hevonen tekisi sen, ja se teki.
Mainward nyökkäsi viisaasti. — Minä tiesin, että se tekee, hän sanoi. —
Oliko sinun hyvä ratsastaa sillä?