Aamulla tehtiin suuri havainto. Kangaskappale löytyi aivan leirin laidasta. Se oli keskellä polkua, ja Elebi huusi ilosta.
Jälleen karavaani lähti matkalle. Mailin päässä toinen pieni kangaskappale sattui hänen silmäänsä, puolen mailin päässä jälleen yksi.
Mutta yksikään niistä ei ollut sillä paikalla, mihin hän oli ne pannut, ja jokaisessa oli merkkejä kovakouraisesta pitelemisestä, mikä ihmetytti uskonveljeä kovasti. Joskus tilkkuja ei ollut lainkaan, mutta ne saatettiin sitten löytää hakemisen jälkeen jonkin matkan päässä polulta, ja matkaa voitiin jatkaa.
Kun aurinko oli jo laskemaisillaan, Elebi pysähtyi ja hämmästyi. Hänen edessään kulki hänen pitkä varjonsa: aurinko oli hänen takanaan, kun sen piti olla edessä.
— Olemme matkalla väärään suuntaan, sanoi hän, ja miehet pudottivat kuormansa ja tuijottivat häneen.
— Epäilemättä, sanoi Elebi hetken kuluttua, — tämä on paholaisen työtä — rukoillaan.
Hän rukoili vakavana ääneen kaksikymmentä minuuttia, ja pimeys oli tullut, ennen kuin hän lopetti.
He jäivät yöksi paikalle, jolla oli viimeinen punainen ohje, ja aamulla he palasivat ennen kulkemaansa tietä. Ruokaa oli paljon, mutta vettä oli vaikeaa saada, ja siinä piili vaara. He olivat kulkeneet vajaan mailin, kun tilkut katosivat tyystin, ja he kulkivat avuttomina ympyrässä.
— Tästä ei nähtävästi pääse enää rukouksella, vaan uhraamalla, päätti
Elebi, ja he teurastivat yhden oppaista.
Kolmantena yönä sen jälkeen Osako, Elebin ystävä, ryömi hiljaa sinne, missä Elebi nukkui, ja ratkaisi edellisenä päivänä nousseen kiistan siitä, kuka oli joukon johtaja.