Pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä hän kulki. Hän liikkui yöllä ja päivällä. Joskus hänen laivansa kulki vasten virtaa, ja pienet, rikkomuksia tehneet kalakylät tarkastelivat sitä salaa.
— Menkää, sanoi Sarala, joka oli Akasavan päämiehiä, — menkää kolmen tunnin matka ja vahtikaa Sandin paluuta. Heti hänen laivansa tultua näkyviin — sen näette kukkulalta joen mutkasta — palatkaa ja varoittakaa minua, sillä haluan noudattaa erästä isieni tapaa, joka ei ole Sandille mieleen.
Hän puhui kahdelle nuorelle miehelleen, ja he lähtivät. Sinä yönä tanssittiin ja rummutettiin ja tuli paloi; ja päämiehen poika toi esikoisensa, kymmenen tunnin ikäisen, joka kirkui äänekkäästi kuin aavistaen kohtalonsa, ja laski sen isänsä jalkojen eteen.
— Kansa, sanoi pieni päällikkö, — kaikki viisaat sanovat ja ovat sanoneet sitten aikojen alun, että esikoisella on oma erityinen onnensa. Me uhraamme sen vuoksi tämän jumalille ja paholaisille, ja palkinnoksi siitä saamme hyvän onnen.
Hän sanoi sanan pojalle, joka otti leveäteräisen keihään ja alkoi kaivaa maahan kuoppaa. Siihen laskettiin lapsi elävänä, ja sen pienet jalat potkivat löyhää multaa.
— Oi jumalat ja paholaiset, sanoi vanha mies, emme vuodata verta, jotta tämä lapsi tulisi luoksesi viattomana.
Sitten poika siirsi jalallaan multaa niin, että se putosi lapsen jaloille; ja sitten astui tulen loimoon Sanders, ja päällikön poika peräytyi.
Sanders poltti ohutta sikaria, ja hän poltti kokonaisen minuutin sanomatta sanaakaan, ja minuutti oli pitkä aika. Sitten hän astui haudalle, kumartui ja nosti pikkulapsen varovasti, sillä hän oli tottuneempi käsittelemään miehiä kuin lapsia, ravisti sitä hiukan karistaakseen mullan pois ja ojensi sen eräälle naiselle.
— Vie se äidilleen, sanoi hän, — ja käske hänen lähettää se aamulla elävänä nähdäkseni, muuten hänen on parasta etsiä itselleen uusi puoliso.
Sitten hän kääntyi vanhan päällikön ja hänen poikansa puoleen.