Kanootit lähenivät, yksi toisten etupäässä; viha kiihotti hermoja, kuolema oli palkintona.
Äkkiä —
— Ha-ha-ha-ha-ha-ha! nauroi konekivääri ivallisesti, ja johtava kanootti kääntyi syrjävirtaan, sillä sen ohjaajat ja puolet soutajista olivat kuolleet.
— Ha-ha-ha-ha-ha-ha!
Toisessa kanootissa syntyi sekasorto, se huojahti, kaatui, ja joki oli täynnä mustia päitä, ja ilmassa kajahtelivat kimeät huudot.
Laivaston jäännökset pyörähtivät takaisin ja pyrkivät pois; konekiväärikorpraali asetti toisen patruunanauhan ja kokeili ampumista yhdeksänsadan askelen päähän asti, jonne kaksi kanoottia vimmatusti melottuina oli päässyt.
Sanders käänsi pienen merkinantajansa täyteen vauhtiin ja seurasi.
Rannalla lulungolaiset pysähtyivät ja monenlaisia terveisiä singahteli pikku »Zairelle». Mutta konekivääri lakaisi kylän katuja äänekkäästi, ja pian tuli lauhtunut mies palmunoksa käsissään; Sanders lopetti ampumisen ja huusi megafonilla lähetille, että hänen oli uitava laivaan.
— Herra, häpeämme suuresti, sanoi mies. Hän seisoi kannella lammikon keskellä, ja vesipisaroita tippui hänestä. — Emme tietäneet, että taistelimme Sandi-leijonaa, Sandi-puhvelia vastaan, jonka mahtavan jalan poljennosta…
Sanders keskeytti hänet lyhyeen.