— Me tiedämme, missä se on, sanoi presidentti (hän istui Hallituspalatsissa syöden sardiineja sormineen), — ja jos joskus sitä tarvitsemme, on hyvä tietää sen olevan niin lähellä.
Asiassa ei olisi tehty mitään enempää, mutta Britannian amiraliteetti sanoi, että hylky oli laivankululle vaarallinen, ja määräsi hylyn paikalle pantavaksi poijun.
Liberian hallitus murisi jotakin kulungeista, mutta painostuksesta (luulen sotalaiva »Dwarfin» kapteenin, joka oli kirpeäkielinen mies, sanoneen jotakin) he suostuivat, ja paikalle asetettiin kellopoiju.
Se soi kauniisti ja rauhoittavasti — poijun kello nimittäin — ja monrovialaiset pitivät sitä kulunkien veroisena.
Mutta kaikki monrovialaiset eivät ole v. 1821 vapautettuja amerikkalaisia orjia, jotka ovat asettuneet Liberiaan. On myös kansalaisia, joita liberialaiset sanovat »alkuasukkaiksi», ja näistä huomatuimpia ovat krulaiset, jotka eivät maksa veroja, kiusaavat hallitusta ja niistävät silloin tällöin virallisen tasavallan nenää.
Poijun paikoilleen asettamisen jälkeisenä päivänä Monrovia heräsi huomaten, että täydellinen hiljaisuus vallitsi lahdella huolimatta korkeasta merenkäynnistä. Kello oli vaiti, ja kaksi ent. amiraalia, jotka myivät kaloja rannalla, lainasi veneen ja souti tarkastamaan. Selitys oli yksinkertainen: kello oli varastettu.
Liberian tasavallan presidentti sanoi kiivaasti;
— Tulkoon Belsebubi, joka on kaiken synnin alku ja juuri, varastelevien krulaisten päälle!
Toinen kello asetettiin. Se varastettiin samana yönä. Pantiin vielä yksi kello, ja veneellinen amiraaleja asetettiin vartioimaan sitä. He istuivat läpi yön keinuen aalloilla ja yksitoikkoinen kling-klang-klong oli musiikkia heidän korvissaan. Se soi koko yön, mutta aamulla varhain, pimeänä hetkenä ennen auringon nousua, kellon ääni tuntui heikkenevän.
— Veljet, sanoi yksi amiraaleista, — olemme kulkemassa kellolta poispäin.